Siksipä lenkille suunnatessa on hyvä ottaa hieman selvää mihin oikeasti kannattaa mennä, niin että poluilla juoksu olisi mahdollisimman huoletonta eikä tule aiheuttaneeksi pahennusta hiihtäjien silmissä. Käsittelen tässä kirjoituksessa Turun Impivaaran sekä Mälikkälän metsäalueita syventyen niiden potentiaalisiin talvijuoksureitteihin. Huomioitavaa on, että kyseiset alueet on aivan vierekkäin, joten suhteellisin lyhyillä tiesiirtymillä onnistuu polkuseikkailu kummallakin alueella saman lenkin aikana. Olen kummastakin laatinut kaksi maastokarttaa, eteläisen ja pohjoisen puolen. Punaisella paksulla viivalla olen merkannut hiihtoladun ja sinisillä nuolilla potentiaaliset ladun ylityspaikat tai kohdat, joissa on mielekästä kulkea joko maastoa tai penkan reunaa pitkin seuraavalle polulle.
Aloitetaan ensin helpommasta tapauksesta, eli Impivaaran urheilukeskuksen alueelta alkavasta metsästä. Oivallisia lähtöpaikkoja lenkille lähtevälle on esimerkiksi etelässä Impivaaran urheilukeskus, johon saa auton parkkiin mikäli paikalle on tulossa pidemmältä. Paikalle saavuttua ensimmäinen asia minkä huomaa, on valtava määrä autoja ja ihmisiä suksien kanssa. Tämä johtuu siitä, että Impivaarassa sijaitsee Turun ainut tykkilumilatu, joka kiertää Nunnavuoren kalliota ympäri. Kyseinen latu on niin lujaa tekoa, että vaikka olisi kuinka ollut vesisateita ja lauhempaa jaksoa takana, niin tätä parin kilometrin kierrosta onnistuu hiihtelemään melko pitkälle kevääseen. Täällä saattaa siis yllättävän myöhäänkin keväällä vielä törmätä tilanteeseen, jossa kuntoradat eivät ole käytössä jalankulkijoille. Mutta eipä anneta hiihtäjien häiritä meitä, eikä mekään häiritä heitä sen enempää.
Sitten asiaan. Ladut onnistuu näppärästi ylittämään parista suunnasta. Joko aivan Impivaaran urheiluhallien ja latujen alkamispaikasta, pohjoisessa näkyvän pulkkamäen edustalta. Pulkkamäen takana polku jatkuu pienen metsikön läpi ja jatkuu seuraavaan ladun ylityspaikkaan metsikön kulmasta. Olen tätä väylää käyttänyt lukemattomia kertoja ja sen hyväksi todennut. Toinen vaihtoehto lähteä liikkeelle on suunnata Impivaaran urheiluhalleilta ensin itään, ja lähestyä Nunnavuoren tykkilatua metsikön läpi johtavan polun kautta. Tämä on muuten oikein hyvä ylityspaikka, mutta erityisvaroitus siitä, että länsisuunnasta hiihtolatu laskee jyrkkää alamäkeä. Kannattaa siis tarkkaan vilkuilla rinnettä ja varoa mahdollisia vauhdikkaita hiihtäjiä. Kunhan tämän pitää mielessä, niin tämäkin on oikein hyvä vaihtoehto ja samalla pääsee melko laajalle Nunnavuoren kallioalueelle, jossa polkuja riittää runsaasti, joskin vähäpätöisemmät polut on usein ummessa talven aikaan kun niillä ei paljoa liikuta.
Nunnavuorelta on oivallinen siirtymä itään Signalistinkadulle, joka johtaa Runosmäelle. Enkä tarkoita tällä samannimistä asuinaluetta, vaan nimenomaan metsäaluetta, jonka nimi on Runosmäki. Kyseinen metsikkö ei ole suuri, mutta se on kuitenkin hyvä välietappi, mikäli jatkaa lenkkiä vielä pidemmälle pohjoiseen pois kaupungin hälinästä. Nunnavuorelta on hyvät ylityspaikat pohjoisesta reunasta, josta ladut onnistuu todella helposti ylittämään paristakin kohdasta. Merkkasin sinisellä nuolella kohdan, jota itse olen usein käyttänyt. Sen tunnistaa helposti huoltoajolle tarkoitetusta kääntöpaikasta ja levennyksestä, mihin on helppo tähdätä juostessa. Levennyksen kohdalla ladun toisella puolen on useita hyviä polkuja, joita voi jatkaa kohti Pillipiiparinpolkua.
Tähän väliin on muuten hyvä lisätä, että jousiammuntaradan nurkilta on todella hyvät siirtymät länteen kohti Munkkiosuota. Sieltä on puolestaan lyhyt tiesiirtymä Mälikkälän metsään, joka on toinen alue, jota tässä blogissa tulen myöhemmin käsittelemään. Tämä Munkkiosuo on siis ikään kuin linkki näiden kahden toisistaan erillään olevan lähimetsän välillä, jota kautta hyppely näiden välillä onnistuu vaikka keskellä talvea.
Mutta palataanpa takaisin Impivaaran metsään. Pillipiiparinpolulle saavuttaessa matkaa voi jatkaa suoraan pohjoiseen kohti vesitornin mäkeä ja sen kupeessa sijaitsevaa ladun ylityspaikkaa. Ladut voi ylittää myös alempana Pillipiiparinpolulla itä-länsi-suunnassa. Huomioitavaa on muuten, että tämä poluksi nimetty väylä on todellisuudessa leveä, talvihuollettu kevyenliikenteenväylä, eikä siis mikään metsäpolku. Polut vesitornin länsipuolella ovat huomattavasti teknisemmät ja usein myös paljon vähemmän kuljetut kuin itäpuolen polkusiirtymällä. Jos lunta on tullut runsaasti aivan viimepäivinä suosittelen ennemmin käyttämään siis itäistä puolta suunnatessa vesitorninmäeltä pohjoiseen.
Vesitornin pohjoispuolelta on muutamakin oikein hyvä ylityspaikka Riihikalliolle. Riihikalliota on kätevä myös kulkea pitkittäin idän suuntaan ja latujen ylitys onnistuu helposti mäen korkeimmasta kohdasta. Pidän tätä ympäristöä muuten koko alueen makeimpana paikkana. Vahva suositus siis Riihikallion päällisille poluille!
Riihikalliolta pohjoiseen mentäessä löytyy vielä yksi laajahko metsäalue sisältäen upean suon ja sen ylittävät pitkospuut. Korkealle nousevat kalliot johdattelevat poluilla kulkijan merkattuja Paavon polkuja pitkin aivan metsikön ja laatimani kartan pohjoisimpaan reunaan asti. Läheisen teollisuusalueen kulmasta on vielä viimeinen ladun ylityspaikka, joka laskeutuu tässä tapauksessa jyrkkää penkkaa pitkin kevyenliikenteenväylälle. Kyseiseltä tieltä on vain kivenheiton pituinen etappi polulle, jota seuraamalla pääsee tunnetulle Pomponrahkan luontopolulle. Pomponrahka onkin alue jonne ehdottomasti kannattaa mennä, vuodenajasta riippumatta. Mutta tällä kertaa ei siitä sen enempää, koska se vaatisi aivan oman kirjoituksensa. Näin on Impivaaran metsä koluttu läpi, seuraavaksi siirrytään Mälikkälän metsään.
Mälikkälän metsä onkin huomattavasti haastavampi tapaus, kuin Impivaara. Alueen metsiköt on selkeästi suljetummat niukemmalla määrällä latujen ylityspaikkoja. Sinänsä metsiköt on kyllä suuret, mutta ne ovat monin paikoin paljon rehevämpää, tiheämpää sekä jyrkkäpiirteisempää kuin Impivaaran alue. Tästä syystä polkuja on vähemmän, tai ainakin niiden välillä liikkuminen avomaastossa on hidasta. Toisaalta myös hiihtoladut tietyllä tapaa sulkevat useita alueita sisäänsä niin, että niihin pääseminen voi olla haasteellista jos ei tiedä mitä tekee. Täällä jos jossain riski harhautua jalan hiihtoladuille nousee melko korkeaksi jos ei tunne ympäristöä kunnolla tai ole ennalta ottanut selvää paikoista. Siksipä kannattaa seuraava juttu lukaista läpi.
Aloitetaan sillä että hyvät parkkipaikat on esimerkiksi Länsi 1 -Kauppakeskuksen edustalla, johon myös useat Turussa toimivat kimppalenkit ovat kokoontuneet ja pitäneet lähtöpaikkana.
Ladut alkavat aivan kauppakeskuksen vierestä ja polku metsän puolella kulkee sen vieressä. Ensimmäinen ylityspaikka on varsin selkeä eikä siitä voi erehtyä, sillä tätä käyttää lukemattomat lähistöllä asuvat ihmiset koiranulkoiluttajista alkaen. Polku jatkuu limittäin latujen suuntaan kapeaa metsäkaistaletta pitkin kohti pohjoista. Juuri kun on vauhtiin päässyt, niin harmillisesti tämä metsäkaistale loppuu kesken. Alas kuntoradalle laskeutuminen on poissuljettu latujen ja peltojen vuoksi. Oikeastaan ainut tapa jatkaa pidemmälle Mälikkälän metsään, on koukata länteen kohti linja-auton kääntöpaikkaa. Sen vierestä joutuu rivitalojen parkkialueen välistä sujahtamaan penkan kautta latujen reunalle ja niiden toisella puolen alkavaa jyrkkää rinnettä ylös. Oikeastaan muuta järkevää lähestymistä Mälikkälän metsiin tätä kautta ei ole, ellei halua tarpoa polviin asti peltoja pitkin syvässä hangessa satoja metrien mittaista matkaa. Olen tätä siirtymää käyttänyt lukemattomia kertoja asuessani lähistöllä ja olen sen hyväksi todennut.
Toinenkin tapa kyllä löytyy, jota olen myös käyttänyt useasti, mutta tähän sisältyy pari ongelmallista seikkaa, joissa joutuu tapauskohtaisesti käyttämään pientä harkintakykyä. Mikäli ottaa suunnaksi idän kautta lähestymisen Asentajankadulta lähteviä polkuja pitkin joutuu latuja välttääkseen kulkemaan satoja metrejä peltoa pitkin. Olen tämän osuuden merkannut karttaan sinisellä pitkällä nuolella. Ainakin kaikkina niinä talvina, kun olen itse tuolla juossut tässä ei ole ollut ongelmaa, koska kyseiset niityt ovat olleet ainoastaan kesäkäytössä läheisen hevostallin laitumena.
Talvella peltoja ei ole edes aidattu ja siellä kulkee melko paljon lähialueen ihmisiä. Joka tapauksessa, mikäli tämä on tilanne, eli niittyjä ei ole aidattu ja siellä on kulku-urat valmiina, niin siitä vaan latujen suuntaisesti kohti pohjoista ja kauempana näkyvää metsänreunaa kohti. Lisähaaste tälle peltosiirtymälle pääsemiseen tulee ojan ylityksen kanssa. Upea puusilta, joka ojan ylittää on, yllätys yllätys, tarkoitettu vain hiihtäjille. Kovilla pakkasilla ei ole mikään ongelma mennä jäiden yli jalan, mutta lauhempana aikana vuodesta joutuu mahdollisesti varovasti kulkemaan sillan kautta, jos siitä vaikka löytyisi kapea reunus aivan hiihtobaanan vieressä. Harkintaa siis mukaan, mikäli tätä reittivalintaa aikoo käyttää.
Kun on alkuun päässyt ja ensimmäiset haastavat ylitykset tehnyt, onkin muu alue Mälikkälän metsästä helpompaa kuljettavaa polkuja pitkin - joskin aivan läntinen osa, suuresta pinta-alastaan huolimatta, on melko rajallinen, sillä hyviä polkuja ei rehevän ja soisen metsäalueen läpi ole niin paljon, kuin esimerkiksi Mälikkälän keskellä sijaitsevien suurten avokallioiden päällä, tai idässä Kuninkojan laakson alueella. Sinisillä nuolilla olen merkannut lukuisia oivallisia ladun ylityspaikkoja, jotka yhdistävät näppärästi näitä muutamaa eri osa-aluetta toisiinsa.
Idästä Rautalankadulta muuten pääsee alkavaa polkua pitkin Munkkiosuolle, josta mainitsin Impivaaran aluetta koskevassa kappaleessa. Tämä on siis reitti josta lyhyttä tiesiirtymää pitkin on mahdollista kulkea näiden kahden suuren metsäalueen välillä. Kulku Rautalankadun ja Mälikkälän metsän välillä onnistuu kahdesta eri ojanylityspaikasta. Kyseessä on siis sen verran leveä oja, ettei sen yli tuosta vaan loikita. Pensselikujalta lähtevä polku johtaa niityn yli ojan reunalle, jossa kahta paksua ojan ylittävää puunrunkoa apuna käyttäen onnistuu ojan ylitys ongelmitta. Vähemmän seikkailullinen, mutta kenties arkajaloille turvallisempi tapa on varsinaista siltaa käyttäen, joka sijaitsee muutama sata metriä etelämpänä Kuninkojan laakson nurkilla.
Asia, joka kartasta on vaikea havaita, on että pohjoisessa Korpisaranpuiston ja Aurorankadun välissä on kävelyyn ja pyöräilyyn tarkoitettu tie, mikä kulkee aivan limittäin hiihtoladun vieressä. Toisin sanoen, Aurorankadulta lähestyessä on mahdollista Mälikkälän metsiin saapua myös oikein helppoakin reittiä pitkin, joka ei sisällä ojien yli seikkailemista. Tämä kävelyyn tarkoitettu kapea hiekkatie ei kuitekaan jatku enää Korpisaranpuiston kulmalta yhtään pidemmälle metsiin, joten siitä oikea suunta on etelää kohti joko metsän läpi tai pellolle tehtyä leveämpää maastotietä pitkin.
Lunta ja rämpimistä pelkäämätön saattaa silti lähteä tarpomaan pellon reunaa länteen päin, mutta tähän kannattaa varautua pitkävartisilla kengillä tai jopa säärystimillä, sillä mikään yleinen väylä tuo ei ole. Joskus olen sen silti kulkenut yli, kun näennäisesti lyhyt siirtymä seuraavaan metsikköön ja siellä oleville poluille on tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Olen tähän karttaan merkannut pari muutakin penkkaa pitkin merkattua nuolta, joita olen silloin tällöin pakon edessä käyttänyt, että olisi edes jokin tapa, jolla yhdistää eri alueita keskenään. Osan näistä kohdista ovat myös muut jalankulkijat löytäneet ja onkin ollut hauska huomata kuinka ne ovat saattaneet talven myötä urautua vahvemmin sitä mukaa, kun käyttäjiä on ollut muitakin kuin vain itse.
Aivan pohjoisinta metsikköä, Kuloistenpuistoa on käytännössä mahdotonta saavuttaa hiihtokaudella, sillä se on niin erillään joko peltojen, tai aivan liian vaikeakulkuisen maaston takana. Sen sijaan lähempänä Korpisaranpuistoa löytyy yksi näppärä ladunylitypaikka avokalliolta alkavaa polkua pitkin Aavankadulle. Tästä ei ole kuin kivenheiton pituinen matka Itäniityntien reunalta alkavalle ulkoilureitille, joka johtaa lopulta suositulle Haunisten Altaan virkistysalueelle. Ja sepä onkin todella upea paikka, johon kannattaa suunnata. Sekin alue ansaitsisi aivan oman blogikirjoituksensa, josta kirjoittelen ehkä joskus toisella kertaa.
Mutta näin on Mälikkälän metsäkin koluttu läpi. Toivottavasti tämä kirjoitus auttaa suunnittelemaan omaa talvijuoksureittiä Turun seudulla. Suosittelen käyttämään blogissa esiintyneitä karttoja apuna ja laatimaan reitin esimerkiksi trailmap.fi palvelussa, josta valmiiksi piirretyn reitin saa vietyä omaan urheilukelloon käyttäen sitä apuna navigoinnissa.
Karttojen kuvat: trailmap.fi / OpenStreetMap.org
Kirjoittaja Esa Lehti on Team La Sportiva Finland -juoksija.
]]>Team La Sportiva Finlandin juoksijat Mia Tuoriniemi ja Jukka Kukkonen kävivät kokemassa Suomen suurimman talvipolkujuksutapahtuman Himos Winter Trailin tammikuun lopussa.
Himos Winter Trail 2024 tarjosi juoksijoille ainutlaatuisen tunnelman ja yhteishengen, joka saa tapahtumaan osallistuneet palaamaan aina uudestaan.
-Himoksen kisaa oli tosi paljon kehuttu, niin reittiä, kuin tunnelmaa. Ja ne olivat kyllä vielä hienommat, mitä odotin, Mia Tuoriniemi toteaa.
-Taideteoksia ja valoja oli koko matkalla, ne olivat niin upeita ja hauskoja. Niihin oli selkeästi kyllä nähty paljon vaivaa. Myös loistava porukka houkutti lähtemään.
Jukka Kukkonen osallistui tapahtumaan toista kertaa ja kiitteli järjestelyorganisaatiota tapahtuman kehittämisestä.
-Järjestäjien tekemät parannukset polkuihin ja reittiin vähensivät ruuhkia ja kaksisuuntaisia polkuosuuksia dramaattisesti. Tämä oli positiivinen yllätys, samoin kuin perjantain upea tähtitaivas ja täysikuu, Kukkonen kertoo.
Kuva: Erika Mäki / Himos Winter Trail
Upeista puitteista huolimatta tapahtuman keli toi juoksijoille haasteita. Alkuviikon suojasää sulatti lunta, joka jäätyi perjantain raikkaalla pakkaskelillä ja jälleen lauhtui lauantain lumisateen myötä. Tämä aiheutti juoksijoille päänvaivaa vaatteiden ja varusteiden valintojen suhteen.
-Kylmyys yllätti! Säätiedotus lupaili paljon lämpöisempää, mutta oli tosi kylmä, sanoo Tuoriniemi.
-Joutui tarkemmin miettimään mitä laittaa päälleen, että tarkenee, mutta ei kuitenkaan ole liikaa. Juomat jäätyivät aika nopeasti ja alussa tuntui, että keuhkot paleltuvat.
Myös Kukkonen koki lumessa juoksemisen ja kylmässä hengittämisen rasittavampana kuin muissa kisoissa.
-Toisaalta monesti vuorikisoissani korkealla juostessa olo on ollut hieman samankaltainen, hän toteaa.
-Talvella repussani on usein enemmän vararavintoa ja -vaatteita. Pakkasella nestettä kuluu vähemmän, eikä minulla ollut nyt juomapulloja lainkaan mukana. Järjestäjien kaksi huoltopistettä riittivät mainiosti, varsinkin kun juoma oli lämmintä.
Varusteiden merkitys korostuu lumisissa ja liukkaissa olosuhteissa. Molemmat juoksijat olivat kuitenkin erittäin tyytyväisiä kenkiinsä, La Sportivan Blizzardeihin, joka on talvijuoksukenkä Gore-Tex-kalvolla, vedenpitävällä säärystimellä ja integroiduilla nastoilla.
-Kengät toimivat jälleen loistavasti, iloitsee Tuoriniemi.
-Lumisille poluille löytyi tarpeeksi pitoa, eikä tietoakaan, että olisivat varpaat paleltuneet. Osa kun kuului valittavan sellaista.
Samoilla linjoilla oli myös Kukkonen, joka toteaa Blizzardien nousseen hänen tämän talven kestosuosikeikseen. Molemmilla juoksijoilla oli jonkin verran vaikeuksia muiden varusteiden kanssa, Tuorinimellä jäätyivät vedet ja Kukkosella otsalamppu hyytyi perjantain pakkasyönä paljon nopeammin kuin lämpimällä kelillä.
Kuva: Erika Mäki / Himos Winter Trail
Vaikka talvitapahtuma asettikin omat haasteensa Himos Winter Trail sai niin Tuoriniemeltä kuin Kukkoseltakin voimakkaan myönteisen palautteen.
-Himoksesta jäi kyllä tosi positiivinen fiilis. Aivan loistava tapahtuma ja polut oli kyllä niin upeet, Tuoriniemi toteaa.
-Varmasti tulen ensi vuonna ja suosittelen kaikille. Vaikka kävellen lyhyimmän matkan, ei varmasti kaduta.
Myös Kukkonen on samoilla linjoilla.
-Täytyy sanoa, että erittäin hauskaa juoksu Himoksen poluilla taas oli! Tapahtumasta jäi siten loistofiilis, vaikka aikani hieman jäivätkin jälkeen viimevuotisista.
Helsingin kaupungin kaikille avoin 16 km pitkä maastopyöräreitti sijoittuu Keskuspuiston vaihtelevaan metsäiseen maastoon. Reitti alkaa Laakson ratsastuskentän (työmaa-alue) pohjoispuolelta, kulkee läpi Keskuspuiston, kiertää Pitkäkosken ja Haltialan metsäalueella jai päättyy Paloheinän majalle, jossa on kahvila.
Maastopyöräreitin voi ajaa tai juosta molempiin suuntiin. Osa maastopyöräreitistä kulkee ulkoilureiteillä ja osittain se risteää niitten kanssa, risteyskohdat on merkitty. Maastopyöräreitti on käytettävissä 1.5.–30.11, muuna aikana pyöräreittiä ei ylläpidetä, eikä se ole silloin virallisesti pyöräilijöiden käytössä. Talvella osa pyöräreitistä muutetaan laduksi, jolloin se on hiihtäjien käytössä. Keskuspuistossa on laaja latuverkosto, joka risteää useista kohdista pyöräreitin kanssa.
Uusi maastopyöräreitti sopii mielestäni hyvin polkujuoksuun ja se tarjoaa kaivattua vaihtelua rutiinilenkkeihin. Juoksijan on käytännössä kuitenkin oltava valmis väistämään maastopyöräilijän tullessa vastaan.
Juoksin koko reitin ensi kertaa Laaksosta Auroran sillalta Paloheinän majalle Uudenvuodenaaton 42 km maratontreenissä. Juoksu ei ollut kovin vauhdikasta kovasta pakkasesta johtuen, mutta maisemat olivat upeat. Saavutin 5,51 km Strava segmentillä ‘Pyöräpolku Laaksosta Pirkkolaan’ viidenneksi nopeimman juoksuajan. Olen juossut tuota osuutta muulloinkin, sillä se on sattumalta samansuuntainen työmatkani kanssa. Reitin kartta ja GPX-tiedosto kelloon löytyvät Helsingin kaupungin verkkosivuilta täältä.
MTB-reittiä tulee käytettyä varsinkin näin lumisena talvena. Reitin pohjoisosassa Paloheinässä on lyhyitä latuosuuksia, jotka ovat juosten kierrettävissä vaihtoehtoisia ulkoilureittejä pitkin. Reitti on hyvin merkattu, joten reittikarttaa ei välttämättä tarvita. Minulla se kuitenkin oli kellossa latuosuuksien kiertämisen helpottamiseksi. Talvella reitin juokseminen on käytännössä usein vain leveiden renkaanjälkien seuraamista lumessa.
Maastopyöräreitti on keskivaativa. Suurin osa reitistä on metsässä olevaa polku-uraa, muutamissa kohdissa reitillä on kallioisia ja kivikkoisia ylä- ja alamäkiä, joihin on asennettu varoitusmerkit. Myös polulla oleva kivikko ja puiden juuret lisäävät reitin haasteellisuutta.
Reitillä kuljetaan omalla vastuulla. Vaativilla reittiosuuksilla on noudatettava varovaisuutta, samoin kuin kohtaamisissa muiden ulkoilijoiden kanssa. Lähestyttäessä muita kulkijoita on kohteliasta antaa jonkinlainen äänimerkki.
Muiden ulkoilureittien risteyskohdista on ennakkovaroitusmerkit ja niihin tultaessa tulee hidastaa ajonopeutta. Erityisesti ratsastus- ja hiihtoreitin risteyksissä on oltava varovainen. Jos vahinkoja sattuu, jokaisella on velvollisuus auttaa muita hätään joutuneita.
Reitin kosteimpia maastonkohtia on vahvistettu soralla ja ojien yli on tehty puisia siltauksia. Haltialan luonnonsuojelualueella on pyöräily sallittua ainoastaan merkityillä reiteillä. Reitillä pysymistä suositellaan luonnon kulumisen välttämiseksi ja kosteikkojen kiertämistä tulee välttää - kulje siis suoraan esimerkiksi lätäkköjen yli. Älä tee turhaan uusia uria metsään. Roskaaminen ja kaikenlainen sotkeminen on ehdottomasti kielletty - se ei kuulu luontoon, eikä hyviin käytöstapoihin. Jos havaitset reitillä kaatuneita puita tai muuta reitin turvallista käyttöä estävää, ota yhteyttä Helsingin kaupungin palautekanavan kautta.
Kirjoittaja Jukka Kukkonen on Team La Sportiva Finland Ultrajuoksija
]]>La Sportivalla on kaksi talvijuoksuun tarkoitettua polkujuoksukenkää, Cyklon Cross GTX ja Blizzard GTX.
Näistä ensimmäinen perustuu malliltaan kesäkauden Cyklon-kenkään, joka on minulle ollut jo kahden vuoden ajan pääasiallinen kisakenkä loistavan pidon, pohjakuvioinnin ja napakan istuvuutensa ansiosta. Tämän talviversio, eli Cyklon Cross GTX sisältää useita talvijuoksun kannalta ehdottomia lisäyksiä. Kengässä on esimerkiksi Gore-tex-kalvo ja sen reunassa korkealle, varpaiden päälle ulottuva TPU-kumipäällyste. Nämä ominaisuudet yhdessä pitää kosteuden kengän ulkopuolella. Jos saisin veikata, mikä on markkinoiden vedenpitävin kenkä, niin melko suurella panoksella uskaltaisin Cyklon Cross GTX puolesta laittaa rahani likoon. Olen tällä juossut syyssateiden paisuttamalla suolla ja nilkkoihin asti syvissä lammikoissa. Puhtaasti testatakseni olen jopa jäänyt toviksi seisoskelemaan paikalleni syvään lammikkoon. Vesi todellakin pysyy hämmästyttävän hyvin kengän ulkopuolella!
Vedenpitävyyden lisäksi kengässä on vetoketjullinen säärystin, mikä suojaa nilkkoja kylmältä samalla estäen roskien ja lumen pääsyn kengän sisään. Kiinnitys tapahtuu jo kesämallistakin tutulla Boa-kiristimellä, mikä helpottaa ja nopeuttaa kengän kiristämistä tiukemmalle ilman, että tarvitsee edes ottaa hanskoja pois kädestä. Pohjamateriaalina on La Sportivan tahmeinta FriXion-White-kumia, mitä käytetään myös saman merkin kiipeilykengissä. Sanomattakin on siis selvää, että pito on niin hyvä kuin se teknisesti vain on mahdollista, säilyttäen silti juoksukengältä vaadittavan kestävyyden.
Pohjamateriaalin lisäksi itse kuviointi pohjassa on korkeaa nappulaa, joka puree löysään maastopohjaan, oli se sitten märkää mutavelliä, loskaa tai puuterilunta. Viimeisenä silauksena kenkä on pehmustettu iltistä lämmittävällä vuorella koko jalkapöydän päälle ulottuvalta matkalta sekä nilkan ympäriltä.
Kenkä ei ole tehdasnastoitettu, mutta siinä on ennalta määritellyt paikat La Sportivan A.T. Grip-teräsnastoille. Näin ollen kengästä on mahdollista tuunata suorastaan ultimaattinen talvikenkä vuoden liukkaimille jääkeleille. Itse olen jättänyt tämän option vielä käyttämättä ja sen sijaan pidän tätä vielä toistaiseksi märkien olosuhteiden kenkänä, koska sen äärimmäisen korkea vedenpitävyys sekä tahmea pohjamateriaali ovat ominaisuuksia, joita koen kipeästi tarvitsevani juuri täällä Turun seudulla paikallisen maastotyypin ja laidasta laitaan vaihtelevien sääolosuhteiden vuoksi.
Toinen La Sportivan talvijuoksukenkä on Blizzard GTX ja se on minulla ollut käytössä pääasiallisenä lumi- ja jääkelien kenkänä jo useita vuosia. Tässäkin kengässä on Gore-Tex-kalvo ja korkea säärystin, mutta sen kiinnitys tapahtuu perinteisesti kengännauhoilla. Pohjakuvio on Cyklon Cross GTX:n tapaan korkeaa nappulakuviota, mikä on omiaan sekä lumessa että mutaisessa maastossa. Integroidun säärystimen ansiosta Blizzardilla taivaltaa huoletta myös siirtymät umpihangessa, joita väkisinkin tulee aina talvella vastaan.
Kenkä on valmiiksi tehdasnastoitettu, mikä on mielestäni ehdoton ominaisuus talvella poluilla ja maastossa juostessa. Olen laittanut tälle talvikaudelle omiin Blizzardeihin myös ylimääräisiä A.T- Grip nastoja tuomaan vielä ylimääräistä pitoa.
Nastojen asennus oli helppoa, kunhan oivalsi oikean tekniikan ja voimankäytön tärkeyden. Eli jämäkkä ote nastoitustyökalusta, tarkka tähtäys nappulan keskelle ja voimalla puristus samalla, kun lähtee kiertämään nastaa kiinni. Sen verran tarkkaavaisuutta mukaan, että jos nasta meinaa lähteä lipsumaan nappulan keskeltä liikaa reunalle, niin siinä vaiheessa peruutusaskel alkuun ja uusi yritys. Kärsivällisyyttä siis mukaan.
Kun nastan kierteet on purreet hieman alkua pidemmälle ja nasta selkeästi asettunut kohdilleen, saa lopun kierrettyä melko vaivattomasti paikalleen. Hankala osuus on siis oikeastaan vain alku, jolloin oikeanlainen kohdistus ja kierteiden saaminen nappulaan kiinni vaatii vähän enemmän työtä.
Asensin lisänastoja Blizzardiin ja ensimmäinen huomio oli, että kuinka paljon suurempia, sekä terävämpiä nämä A.T. Grip nastat ovat verrattuna Blizzardin tehdasasennettuihin nastoihin. Niiden myötä pito epätasaisessa ja liukkaassa maastossa on oman kokemukseni perusteella tavallista parempi. Täysin tasaisella pinnalla, esimerkiksi tieosuuksilla korkeat nastat vaikuttavat aavistuksen juoksutuntumaan, kun korkeammat nastat osuvat kovemmalla paineella maata kohti. En voi silti sanoa, että se mitenkään vaikuttaisi juoksutekniikkaan, mutta asia minkä saattaa tunnistaa juostessa sileällä osuudella. Maastossa, jossa epätasaisuutta on muutenkin paljon ja on aivan arpapeliä, että mikä kohta kengän pohjasta milloinkin ja milläkin paineella kohdistuu maata kohti, en ole havainnut mitään erilaista maastotuntuman kannalta lisänastojen asennuksen jälkeen.
Hyvä hankinta siis ja kannatti nähdä pieni asennusvaiva. Nyt uskaltaa juosta rennommin, vaikka olisi kuinka hurjan näköinen jäätikkö polulla vastassa.
Kirjoittaja Esa Lehti on Team La Sportiva Finland -juoksija
]]>tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.
Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.
Dante: Jumalainen näytelmä (Suomennos: Eino Leino, 1912)
Herään putoamisen tunteeseen yöllä vuorenrinteessä. Avaan silmäni ja näen kivikon lähestyvän. En ehdi huutaa kauhusta. Kaadun maahan. Keuhkot ottavat iskun vastaan kuin turvatyynyt. Makaan paikallani hetken. Mitä ihmettä tapahtui?
Kiipesin Tor Des Geants 330 -reitillä kohti Rifugio Codaa. Edellisen huoltopisteen kahvi ei riittänyt pitämään hereillä, joten nukahdin kesken kipuamisen. Nukkuminen ulkona kylmässä olisi voinut johtaa hypotermiaan.
Mitään ei mennyt poikki, ja varusteet olivat ehjät. Olin onneksi vielä kisakunnossa, enkä sairaalassa. Vilkaisin tyhjyyteen vieressäni. Olisin voinut päätyä makaamaan rotkon pohjalle. Mike Tyson heitti osuvasti, “Jokaisella on suunnitelma, kunnes nyrkki tömähtää naamaan.” Onneksi isku ei nyt tullut päähän.
Rajun ukkosrintaman kerrottiin lähestyvän. Näin jo salamoiden leimahdukset yötaivaalla. Jatkoin kohti vuoristomajaa ylempänä solan huipulla. Codan valot näkyvät jo lähellä. Tekninen reitti on pimeässä hidaskulkuinen.
Kasvava univelka teki tehtävänsä ja torkahdin vielä kerran turvemättään syleilyyn. Olisi ollut niin helppoa jäädä siihen uinumaan. “Mars eteenpäin, ei jäädä tuleen makaamaan”, komensin itseäni. En aikonut luovuttaa, vaikka asia ei ollut yksin minusta kiinni. Kisajärjestäjillä kun on tarvittaessa valta puhalta peli poikki lääkärin määräyksestä tai aikarajan ylityksestä.
Saavuin huoltoon sateen alkaessa tiistai-iltana. Toimitsija skannasi lukulaitteella mikrosirun oikeasta ranteestani. Olin tuntikausia takarajaa edellä. Sain lämmintä ruokaa ja pääsin nukkumaan kerrosängyn yläpunkalle. Elämä hymyili taas. Nukuin arvokkaan tunnin syvää unta.
Olo oli petollisen hyvä, kun heräsin toimitsijan ravistukseen: “Time!” Myrsky piiskasi vuoristomajaa ja viereistä telttakatosta. Salamat välkkyivät taivaalla kuin hälytysajoneuvojen vilkkuvalot. Oli keskiviikko, Torrin neljäs ja minun osaltani kisan viimeinen päivä.
Aamulla sade taukosi. Jatkoin matkaa Tahoe 200 -kisasta tutun kanadalaisen juoksijan kanssa. Larissa ei ole ehkä kaikkein nopein, mutta pääsee yleensä maaliin. Olin Tahoe Cityn huoltopisteellä auttamassa häntä oman keskeytykseni jälkeen. Jos vain pysyisin peesissä, uskoin pääseväni maaliin. Huomasin ilokseni taivaan kirkastuneen ja tuulen tyyntyneen. Pysähdyimme riisumaan sadevaatteet.
Tiesin hyvin, ettei aikaa ollut hukattavaksi, mutta silti käytin aikaa valokuvaamiseen, eväiden syömiseen, Tailwindin juomiseen ja varusteiden säätämiseen. Kävin vielä kirjoittamassa nimeni miehittämättömän huoltopöydän vieraskirjaan. Kaikki oli jo syöty ja juotu.
Miksi oikein pysähdyin siellä? Juuri tällaista minun piti välttää. Tajusin lähestyneeni aikarajoja. Juoksin ja ohitin Larissan ennen Barmaa. Nyt alkoivat olla totuuden hetket käsillä. Maaliinpääsyn todennäköisyys oli pienentynyt huimasti haastavan kelin takia.
Suomesta pääsi ennätykselliset kymmenen osallistujaa TOR 330 -kisan lähtöön sunnuntaina 10.9.2023. Kuinka moni pääsisi maaliin ja kuinka moni putoaisi kisasta palkintonaan vain tyly DNF tulosluettelossa?
Me ultrajuoksijat kammoamme Did Not Finishiä kuin maailmanloppua, vaikka harmit ovat enimmäkseen henkisen ketutuksen puolella. Kisaan valmistautuminen vaatii niin paljon, että hyvä lopputulos on aina tavoitteena. Kuitenkin tilastojen mukaan tällaisissa tapahtumissa maaliin asti pääsee vain puolet.
Itse starttasin Torrin jälkimmäisessä lähdössä yhdessä muiden suomalaisten kanssa toiveikkaana ja hyvillä fiiliksillä. Olinhan päässyt maaliin 144 tunnissa eli kuudessa vuorokaudessa vuonna 2019 (aikaraja 150h).
Sää oli nyt aurinkoinen, eikä ensimmäisessä nousussa satanut lunta kuten edellisellä kerralla. Lämpötila kohosi päivisin tukalan korkeaksi, minkä seurauksena tulivat rajut ukkosrintamat. Ilmastonmuutokselle tyypilliset ääri-ilmiöt lisäsivät entisestään maailman rankimpiin kuuluvan vuorikisan haasteellisuutta.
Ensimmäiset 54 km Valgrisenchen lifebase’iin suoriuduin tyydyttävästi. Painotin kaikille etukäteen, että alku otetaan tällä kertaa rauhallisemmin. Sain nukuttua etapilla puoli tuntia.
Kolme peräkkäistä vuorisolaa Col Arp, Col Haut Pas ja Col Crosatie olivat juuri niin jyrkkiä ja vaativia kun muistinkin. Luottokenkäni La Sportivan Akashat toimivat tällä vuoristoradalla jaloissani loistavasti. Vedin koko kisan neljä vuotta sitten yhdellä Akasha-parilla. Vaihdoin vain sukkia. Nyt mukana oli kaksi Akasha II -paria, yhdet jalassa ja toiset varalla huoltokassissa.
Seuraava etappi oli vielä vaativampi ja kuumempi. Col Fenetreltä lasku Rhemes-Notre-Dameen oli mielestäni vaarallisen jyrkkä. Yksi suomalaisista kaatui maanantaina varhain tässä alamäessä ja joutui jättämään kisan sikseen.
Hurjan jyrkkä Col Entrelor (3002 m) oli pätsi ilman varjopaikkoja. Viilensin ensin päätäni ja lakkiani, sitten koko vartaloani ja vaatteitani jääkylmissä vuoristopuroissa. Se tarjosi kuitenkin vain hetken helpotuksen. Pian oli taas yhtä kuuma olo.
Kuulin huonoja uutisia saavuttuani Eaux Rousses huoltoon. Yhteensä kolme suomalaista oli joutunut keskeyttämään. Me pohjoisen asukit lienimme kaikki helteensietokyvyn äärirajoilla.
Otin pienet päivätorkut ruokapöydän puupenkillä. Sitten lähdin parin muun suomalaisen kanssa kipuamaan kohti reitin korkeinta kohtaa, Col Loson (3299m). Loputtomalta tuntuvassa ylämäessä oli yksi vesipiste, josta täytimme lötköpullot.
Loppunousu yön pimeydessä oli monen mielestä pelottava. Oli pakko sauvoa ylöspäin, koska turvallisen tuntuisia hengähdyskohtia ei ollut. Kaipasin apuköysiä tai ketjuja, joita oli onneksi alastulorinteisiin asennettu. Rifugio Sellasta sai lämmintä ruokaa ja juoksu kovaa alas toiseen lifebase’iin Cogneen sujui vauhdikkaasti.
Nukuin ja söin taas hyvin ja jatkoin matkaa tiistaina aamuyöllä toivoa täynnä. Päivän reitti olisi suhteellisesti helpompaa kulkea ja veisi kisan alimpaan kohtaan.
Polku Gran Paradison luonnonpuistossa oli upea. Urtier Valley, joka on kasvillisuudeltaan ja eläimistöltään Aostan laakson rikkain osa, on hieno luontokokemus. Tosin polkujen estoton roskaaminen vaeltajien ja juoksijoiden toimesta harmitti ja hävetti. Ploggailin joitakin maahan pudonneita roskia juoksurepun taskuihin.
Ylitin Finestra di Champorcherin vaivatta. Tällä kertaa ei tarvinnut juosta turvaan Rifugio Sognoon lumimyrskyssä. Rifugio Dondenassa söin maistuvimman monista “pasta plus tomaattikastike miinus juustoraaste” -aterioistani kisassa. Kuuma oli vielä tiistainakin, joten kylvin Pontbosetin kylän kylmävesipisteen kivialtaassa. Virkistäytymisen ohella sain tuoksahtavat vaatteet huuhdeltua raikkaiksi.
Rankkasade alkoi 5 km ennen kolmatta lifebase’ia Donnasissa, missä maanpinnan korkeus oli alimmillaan vain 330 metriä. Juoksin perille asti lämpimässä sateessa. Laitoin vaatteet heti kuivumaan. Donnasin ruokatarjoilusta vastaava kaveri oli ilmiselvästi kokkailun ammattilainen. Vegaanista ruokaa oli runsaasti tarjolla ja kaikki oli taidokkaasti valmistettu - toisin kuin eräissä muissa paikoissa.
Pääsin hierontaan ja nukkumaan makuusaliin, kun viimein sisäistin, miten paikallinen jonotusjärjestelmä toimii. Nimi ja numero listalla ei ratkaise, vaan itseluottamusta puhkuva puhuminen ja käsillä elehtiminen italialaisittain. Hieroja lupasi jopa tulla katsomaan maaliintuloani Courmayeuriin. Uskoin olevani bailaamassa maalissa lauantaina. Mikä voisi enää mennä pieleen tällaisen lifebasen jälkeen?
Nukuin tunnin ja söin vielä toisen päivällisen. Jatkoin matkaa illansuussa reitin ratkaisevalle osuudelle. Gressoneyn neljänteen lifebaseen olisi 57 km ja huimat 5500 nousumetriä. Sääennuste lupasi ukkosmyrskyä, mutta jätin jostain syystä myrskysadetakkini huoltokassiini.
Juuri tästä syystä oma huoltaja on Torrin kaltaisissa kisoissa kultaakin kalliimpi. Hän voi tehostaa ratkaisevasti huoltoa lifebase’eissa ja varmistaa oikeiden varusteiden pakkaamisen mukaan reppuun. Minulla ei omaa huoltajaa ollut, kuten ei useimmilla muillakaan.
Rifugio della Barmasta keskiviikkona aamupäivällä lähdettyäni ilma oli hyvä. Luulin pahimpien sateiden menneen ohi. Univelkaa olin maksanut takaisin Codassa.
Pääsin vaivatta uutta reittiä Col du Marmontanan yli Lago Chiaron huoltoteltalle. Sitä seurasi tuttu nousu Crena du Leyn yli Col della Vecchian teltalle. Silloin rankkasade alkoi uudestaan ja ilma kylmeni. Tungin polentaa kurkusta alas ja ihmettelin tyhjiä viinipulloja tuolini alla. Huoltopisteen vapaaehtoiset avustajat olivat hieman hiprakassa.
Muun muassa Tanja, yksi suomalaisista, ja Larissa jatkoivat matkaa sateesta huolimatta. Tytöt todellakin tunkkaa tykimmin. Joku miesjuoksija palasi huoltoon kylmissään kertoen, ettei siellä tarkene millään. Tunsin itseni lopen uupuneeksi. Jäin vilttiin kääriytyneenä vielä hetkeksi lepäämään. Nukahdin istualleni ja hukkasin pari kallista tuntia. Herättyäni sade loppui ja jatkoin matkaa viiden jälkeen iltapäivällä.
Arvioin ehtiväni ajoissa Nielin huoltoon, jonka cut-off oli klo 21. Minulle kerrottiin sinne olevan 4 km, mutta oikeasti matkaa oli 6,5 km. Edellisen kerran, kun reittiä kuljin, alas johtava polku oli paikoitellen liukas. Muistin miten lensin silloin mudassa persuksille.
Nyt reitti oli paljon liukkaampi. Polut olivat muuttuneet jopa puroiksi. Vastaan tuli paikallinen lenkkeilijä, joka varoitti kaatumisvaarasta. Joku naiskilpailija oli kuulemma kaatunut ja viety sairaalaan aiemmin päivällä. Etenin varovasti kuin mummo jäällä ja mietin, oliko tämä kisa tässä.
Saavuin Nielin huoltoon vähän ennen cut-off aikaa. Toimitsijat suosittelivat, että keskeyttäisin kisani, koska en ehtisi enää millään yön pimeydessä Gressoneyn lifebaseen neljässä tunnissa. Välissä oli 800 metrin nousu ja 14 km märkää polkua. Sanoin ensin jatkavani kisaa, mutta kun ruokakin oli keittiöstä juuri loppunut, annoin lopulta periksi.
Numerolappuni ja rannekkeeni leikattiin saksilla. Eräs toinenkin suomalaisjuoksija oli odottamassa kuljetusta Courmayeuriin, jonne pääsimme taksilla ja bussilla. Matkalla hotelliin katsoin netistä tiedon, että kisan 10-20 parhaan joukossa ollut juoksija oli harmittavasti joutunut keskeyttämään aiemmin keskiviikkona viimeisellä etapilla ennen maalia.
Courmayeurissa seurasin jännittyneenä viimeisen suomalaisnelikon lopputaivalta. Vielä seitsemäs keskeytysuutinen saatiin torstaina. Perjantaina Heikki Hihnala tuli ensimmäisenä suomalaisena maaliin klo 20:19 ajalla 128 tuntia 19 minuuttia. Karim Lahmini tuli myös hyvin maaliin lauantaina aamuyöllä ja Tanja Bastamow iltapäivällä.
Kaiken kaikkiaan kolme suomalaista pääsi maaliin, aivan kuten vuonna 2019 kisassa. Niin ikään Kaisa Ekse ja Emil Söderlund läpäisivät Tor des Glaciersin ensimmäisinä suomalaisina.
Tor des Geants osoittautui rankan maineensa veroiseksi. Nyt ei kisaa tarvinnut sentään keskeyttää Bossesiin lumen takia, kuten 2022. Järjestelyiltään ja maisemiltaan se on ehdottomasti maailman yksi parhaimpia tapahtumia.
Olen vilpittömän iloinen suomalaistiimin kolmesta maaliintulosta ja hienosta yhteishengestä. Kaikki tekivät parhaansa ja testailivat omia rajojansa 100% antaumuksella todella kovassa kisassa. Onnea menestyneille ja hyvä me!
Kirjoittaja Jukka Kukkonen on Team La Sportiva Finland Ultrajuoksija
]]>
Syys- ja talvikaudella polut ovat pääosin kosteat, mutaiset, lumiset tai jäiset. Silloin tarvitset hyvää suojaa varpaille ja pitoa jalkojen alle.
Parhaiten jalkojen kastumiselta suojaavat polkujuoksukengät, joissa on Gore-Tex-kalvo. Mitä kylmempi keli, sitä tärkeämpää on pitää jalat kuivina.
Suojaavan kalvon ohella hyvä pito on keskeinen kriteeri talvijuoksukengän valinnassa. Pitoa kenkään saadaan mm. tahmealla pohjakumilla, pohjan kuvioinnilla, tavallista korkeammalla nappulalla ja/tai nastoilla.
Olemme valinneet La Sportivan juoksukenkävalikoimasta neljä suosikkia syksyn ja talven juoksukeleihin, mitkä esittelemme seuraavaksi.
La Sportiva suosikkimme syksyn ja talvikauden keleihin ovat Blizzard GTX, Cyklon Cross GTX, Jackal GTX/ Jackal Woman GTX sekä Bushido II GTX/ Bushido II Woman GTX.
Kolmen jälkimmäisen juoksukengän ominaisuudet ovat pitkälti samat kuin vastaavissa kesämalleissa. Jos siis Cyklon, Jackal tai Bushido II kuuluvat jo vakiovarusteisiisi, Gore-Tex-mallit tarjoavat sinulle saman tuntuman, mutta paremmalla suojauksella kylmemmän ja kosteamman juoksukauden yli.
La Sportivan polkujuoksukenkien pohjakumeista tahmein ja pitävin on FriXion® White, joka löytyy mm. Cyklon Cross GTX:stä. Se sopii etenkin pehmeään, kosteaan ja mutaiseen maastoon. Kenkä on kohtuullisen kiertolöysä, mikä mahdollistaa hyvän maatuntuntuman. Cyklon Crossissa kuten kesämallin Cyklonissakin on Boa-nauhoitus, joka nopeuttaa kengän pukemista, riisumista sekä nauhojen kireyden säätämistä.
Sekä Jackal GTX/ Jackal Woman GTX että Bushido II GTX/ Bushido II Woman GTX ovat Cykloniin verraten kiertojäykkiä polkujuoksukenkiä, jotka antavat tukea vaihtelevassa maastossa, myös lumella. FriXion® Red -pohjakumissa, joka on FriXion® White -kumia astetta kovempaa, on pyritty saamaan optimaalinen tasapaino sekä pidon että kulutuksen kestävyyden suhteen.
Näistä kahdesta Jackal GTX on vaimennetumpi malli. Koska se on suunniteltu pitkiä ja ultrapitkiä matkoja silmällä pitäen, siinä on myös Bushido II GTX:sää leveämpi lesti etenkin kärjessä, jotta varpaille on riittävästi tilaa, kun jalka alkaa turvota. Bushido II GTX on puolestaan loistava yleiskenkä polkujuoksuun lyhyemmille ja keskipitkille matkoille talviaikaan.
Kun lämpötila tipahtaa pakkasen puolelle ja maa jäätyy, nastat tulevat ajankohtaiseksi. La Sportivan lisävarusteista löytyy A. T. Grip Spikes -irtonastat, jotka käyvät kaikkiin kolmeen edellä mainittuun kenkämalliin. Jäisessä ja liukkaassa maastossa vain nastat tarjoavat riittävän pidon, joten niitä kannattaa hankkia varuksi talteen.
La Sportivan talvijuoksukengistä pisimpään suosiossa ollut Blizzard GTX on suunniteltu eritoten jäiseen ja lumiseen maastoon, missä polkupohja on paikoitellen kova. Kengän ulkopohjassa onkin käytetty kestävää FriXion® Blue kumia. Blizzard GTX on niin ikään La Sportiva malliston ainoa talvijuoksukenkä, jossa on kiinteät nastat. Kengässä on myös Single Cord -nauhoitus pienellä taskulla, jonne nauhat saa kätevästi suojaan juoksun ajaksi.
Edellä mainituista malleista Blizzard GTX:ssä on ja Cyklon Cross GTX:ssä on varsi, joka suojaa kosteudelta, lumelta ja lialta. Varrettomille talvijuoksukengille kuten Jackal GTX ja Bushido II GTX lisävarusteena löytyy Winter Running Gaiter -säärystin, mikä antaa nilkalle tarvittavaa lisäsuojaa etenkin lumessa.
Kooste kengistä:
Kenkämalli | Pohjakumi | Nappulan korkeus | Droppi | Nastat | Nauhoitus |
Blizzard GTX | FriXion® Blue (pito 5.6, kulutuksen kesto 7.1) | 7,5 mm | 6 mm | Integroidut nastat | Single Cord Lacing System |
Jackal GTX/ Jackal Woman GTX | FriXion® Red (pito 6.7, kulutuksen kesto 6.7) | 3,5 mm | 7 mm | Ei integroituja nastoja, irtonastoille kiinnityspaikat | Perinteinen nauhoitus |
Bushido II GTX / Bushido II Woman GTX | FriXion® Red (pito 6.7, kulutuksen kesto 6.7) | 4,5 mm | 6 mm | Ei integroituja nastoja, irtonastoille kiinnityspaikat | Perinteinen nauhoitus |
Cyklon Cross GTX | FriXion® White (pito 7.5, kulutuksen kesto 5.1) | 6,5 mm | 7 mm | Ei integroituja nastoja, irtonastoille kiinnityspaikat |
Boa |
Parhaan suojan yläkropalle tarjoaa vedenpitävä juoksutakki. La Sportiva lanseerasi kaudelle 2023 uuden juoksutakin Pocketshell Jkt:n (ks. miesten ja naisten malli), joka on tehty vedenpitävästä kierrätetystä 2,5 l materiaalista.
Takin vesipilariarvo on 20 000 mm, mikä tarkoittaa, että se kestää pitkiä lenkkejä rankassa sateessa ja painetta esimerkiksi juoksurepun olkaimien alla. Talviaikaan se tarjoaa hyvän suojan märältä lumelta.
Pocketshell-takissa on PFC-vapaa DWR (Durable Water Repellency) -viimeistelykäsittely, joka tekee takin pinnasta vettä- ja likaa hylkivän. PFC-vapaa tarkoittaa, että se ei sisällä perfluorattuja yhdisteitä ja on näin ollen ympäristöystävällisempi vaihtoehto.
Usein, mitä korkeampi vesipilariarvo materiaalissa on, sitä vähemmän se hengittää. Pocketshell-takin hengittävyys on kuitenkin 15 000 g/m2/24H, mikä voidaan luokitella korkeaksi. Kainaloissa on niin ikään tuuletusaukot, jotta lämpöä ja kosteutta pääsee poistumaan kehosta.
Syksyn tullen on aika vaihtaa juoksushortsit pitkiin juoksutrikoisiin. Kevyet ja napakasti istuvat Triumph Tight Pant M/ Triumph Tight Pant W -juoksutrikoot ovat olleet suosittuja sekä naisten että miesten keskuudessa etenkin välikausien aikana. Kylmemmille keleille suosittelemme paksumpia talvijuoksutrikoita, kuten Primal Pant M/ Primal Pant W, jotka tarjoavat enemmän suojaa.
La Sportivan mallistosta löytyy erinomainen talvijuoksupaita Swift Long Sleeve, mutta jos suosit T-paitoja takin alla, vaihtoehtona on käyttää kylmemmillä keleillä irtohihoja kuten Trace Arm Warmer. Ne on helppo pukea ja riisua tarpeen tullen.
Viimeistään pakkasten koittaessa kannattaa pukea lenkille hansikkaat. La Sportivan uudistetut Trail Gloves M/ Trail Gloves W -juoksuhansikkaat ovat ykkösvalintamme kylmille juoksukeleille. Hansikkaissa on sisäänrakennettu, sormien päälle vedettävä tekninen lapanen, joka tarjoaa lisäsuojaa. Sen ohella hanskoissa on pieni tasku avaimille. Etusormen pinta on tehty älypuhelimille sensitiiviseksi eli voit käyttää puhelintasi hansikkaat kädessä.
_
Haluatko pysyä ajan tasalla kauden uutuuksista ja muista La Sportiva varusteista? Tilaa uutiskirjeemme sivun alaosasta niin saat joka kuukausi tietoa varusteista, kenkätesteistä ja paljon muusta.
]]>Tahoejärvi (engl. Lake Tahoe) on Pohjois-Amerikan suurin vuoristojärvi Sierra Nevadan vuorilla Yhdysvalloissa. Se sijaitsee Kalifornian ja Nevadan osavaltioiden rajalla. Järvi on tunnettu kirkkaasta vedestään, yli 3 000 metriin kohoavasta vuorimaisemastaan, Tahoe Rim Trail luontopolustaan sekä karhuistaan.
Tahoejärvi on 501 metriä syvä ja sijaitsee 1 897 metrin korkeudella merenpinnasta. Sen 490 km² pinta-ala on niin suuri, että vastaranta jää horisontin alapuolelle piiloon maapallon kaareutuessa.
Huokaisin helpoituksesta koneen laskeutuessa San Franciscon kentälle. Kuvittelin pahimman olevan ohi. Olinhan selvinnyt paperisodasta koronatesteineen ja rokotustodistuksineen. Juoksu tulisi olemaan helppoa kiduttavan pitkään lentoon verrattuna.
Virkailija joutui painamaan omilla käsillään käsiäni skanneria vasten, jotta sormenjälkeni saatiin tallennettua. Sitten hän kysyi vierailuni syytä. Vastasin Tahoe 200 mailin juoksuun osallistuminen. Hän katsoi minua epäilevästi, “Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti juosta 200 mailia?” Kohautin olkapäitäni ja vastasin, “Pelkästään huvin vuoksi?” Virkailija hymyili ja toivotti tervetulleeksi Kaliforniaan.
Kolme vuotta sitten Western States 100 kisareissulla 2019 kävin Tahoejärvellä. Vuoret ja luontopolut tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Tänne oli päästävä juoksemaan. Olin seurannut Tahoe 200-mailin juoksua sen alusta eli vuodesta 2014 asti. Covid-pandemian ja Caldor Fire -metsäpalon takia 2020-21 tapahtumat peruuntuivat.
2022 matkustusrajoitukset hellittävät hieman. Kilpailun johtaja Candice Burt päättää siirtää tapahtuman syyskuulta juhannusta edeltävälle viikonlopulle. Se sopi aikatauluuni ja osallistuin arvontaan. En voittanut paikkaa, mutta pääsin jonotuslistan kautta mukaan. Monien paikka oli siirtynyt automaattisesti peruuntuneilta vuosilta, mutta osa heistä ei voinut osallistua.
Kaliforniansuomalainen Risto Puhakka lupautui jälleen avustamaan minua, kuten Western Statesilla. Tarkoituksena oli hankkia myös kanssajuoksijoita eli pacereita. Risto kysyikin juoksukavereitaan apuun, mutta heillä oli muita menoja.
Arvelin ehkä vähän ylimielisesti pärjääväni yksinkin. Selvisinhän yksin ilman apua SwissPeaksistä ja Tor des Geantsistakin. Niissä aikaa oli käytettävissä 160 ja 150 tuntia. Lähes kaikki tuo aika tuli myös käytettyä. Näillä Amerikan 200-mailisilla aikaraja on vain 100 tuntia eli neljä tuntia yli neljä vuorokautta. Se on kolmanneksen vähemmän. Tuo aika olisi tingittävä nukkumisesta.
Viranomaiset sulkivat paloalueen reitit vaurioiden korjaamisen vuoksi Koko järven ympäri juoksu ei ollut mahdollista. Järjestäjien ratkaisu oli lähteä kisareittiä toiseen suuntaan pohjoisen kautta, kääntyä ympäri 100 mailin kohdalla Heavenlyssä, ja palata samaa tietä takaisin.
Pari viikkoa ennen starttia julkaistiin uuden ‘Homewood to Heaven and Back’ -reitin gpx-tiedosto navigointilaitteisiin ladattavaksi. Sain myös North America TopoActive -maastokartat fenix 6X-kelloon Garminilta. Kaikki juoksijat olivat nyt ensi kerran Spot Tracker -seurannassa, mikä oli suuri etu ja apu kaikille.
Edestakainen reitti tarjosi muutamia helpotuksia. Vaikeana pidetty Rubicon Trail ja korkein sola Armstrong Pass jäivät pois. Samoja Drop bägejä pystyi käyttämään mennen tullen. Nousumetrit jäivät alle 11 tuhanteen. Se on yli puolet enemmän kuin NUTS Distance 300:lla, mutta toisaalta yli puolet vähemmän kuin 200-mailisissa Alpeilla. UTMB:llä tulee satamailisella kymppitonni nousua.
Kuva: Anastasia Wilde
_
En kuitenkaan aliarvioinut edessä olevaa haastetta, sillä tämä Pohjois-Amerikan suurin vuoristojärvi sijaitsee 1 897 metrin korkeudella. Tahoe Rim Trail nousee Snow Valley Peakin kohdalla 2 800 metriin. Minulla ei ole aiemmin ollut ongelmia hapenpuutteen takia tuossa korkeudessa. Täällä on pakkoi liikkua ripeästi ja vähillä unilla. Helppoa se ei tulisi olemaan.
Graniittipöly saattaisi aiheuttaa eriasteisia hengitysvaikeuksia. Näin sanoi minulle Western Statesin lääkäri Andy Pasternak. Varsinkin kun liikutaan korkealla ja öisin kylmässä ilmassa. Tahoella juokseville voi tulla tilapäisiä astman tyyppisiä oireita, jotka saattavat myös muistuttaa keuhkoputken tulehdusta. Tätä kutsutaan juoksupiireissä Tahoen tuberkuloosiksi. Lisäksi esiintyy monipäiväisille vuorijuoksuille tyypillistä alppiröhää kurkussa.
Majoituimme Tahoella Riston hiihtoseuran mökile. Talo oli tilava, mukava ja hyvin varusteltu. Yksityiselle hiekkarannalle pääsi lukitun portin läpi kerhon avaimella. Kanootteja oli tarjolla, mutta en lähtenyt melomaan. Kaukana järven toisella puolella siintivät lumihuippuiset vuoret ja kääntöpiste Heavenly. Matka sinne näytti pitkältä ja mäkiseltä.
Varustepuolella pakkaamista vaikeuttaa Tahoen suuret ja nopeat sään vaihtelut. Odotettavissa oli kuumuutta keskipäivän paahteessa ja toisaalta yöpakkasia. Pakollisiin varusteisiin kuului hupullinen sade/toppatakki, pitkät housut, pitkähihainen paita, käsineet, hattu/pipo/buffi, Spot Tracker, oma navigointilaite gpx-jäljellä, puhelin, avaruuslakana tai bivipussi, otsalamppu ja varaparistot, hätäpilli ja 500 kaloria vararavintoa.
Kuva: Jason Peters
_
Lisäksi mukana oli suositeltavina tarvikkeina 2-3 litraa juomista, sauvat, virtapankki, laturit, varalamppu akkuineen, filtteripullo, bivipussi ja NOSHT-vauhtikarkit, nilkkasuojat, aurinkovoide, ensiaputarpeita, passi, lompakko, vessapaperia ja roskapusseja. Ultimate Direction Fastpack 20 repun paino nousi 6-7 kiloon. Se oli liikaa, mutta minkäs teet. Kaikkia varusteita tarvittiin. Ylämäet olisi järkevintä sauvakävellen tunkata ylös.
Huoltopisteiden välit olivat 10-20 mailia eli 16-33 km. Tarjolla oli nukkumapaikkoja teltoissa tai huoltopihalla. Vain Heavenlyssä oli mahdollista huoltaa itsensä lämpimissä sisätiloissa. Homewoodin ja Heavenlyn välillä oli viisi pistettä: Stephen Jones, Tahoe City, Brockway Summit (50 ja 150 mailia), Tunnel Creek ja Spooner Summit.
Huolloissa oli tarjolla ruokaa ja virvokkeita. Kasvispohjaisia vaihtoehtoja sai pyytämällä. Ne olivat myös kysyttyjä. Monet osallistujat olivat vegaaneja. Pöydillä oli hedelmiä, snacksejä, Tailwind urheilujuomaa ja Spring Energy geelejä. Ne olivat helppoja vegaanisia energialähteitä. Geelit olivat tosin paluumatkalla lopussa. Minulla oli niitä repussa vararavintona, mutta annoin niistäkin osan eräälle polunvarteen nuukahtaneelle juoksijalle.
Reittimerkintöjä oli laitettu keskimäärin neljännesmailin välein säästeliäästi vain yksi merkki. Joku oli niitäkin paikoitellen poistanut. Navigointi oli vaikeampaa kuin oletin. Paikalliset reitin tuntevat pacerit olivat ratkaiseva menestystekijä. Juuri se minulta puuttui.
Jätin oman drop bagin joka huoltopisteelle. Lisäksi Risto pystyi ajamaan autolla auttamaan sääntöjen sallimille Tahoe City, Brockway Summit ja Heavenly pisteille. Hänellä oli autossa vaatteita, jalkojen hoitovälineet, sekä nukkumiseen makuupussi, ilmapatja ja teltta.
Tavoitteeni oli vain päästä reitti läpi 100 tunnin eli 4 päivän ja 4 tunnin aikarajoissa. Joka huoltopisteellä oli oma cutoff-aikansa. Päätin lähteä Catra Corbettin peesissä ja noudattaa hänen vauhdinjakoaan. Tälle konkarille tämä oli jo neljäs kerta Tahoella. Hän on päässyt aina maaliin. Catra postasi somessa strategiansa: ensin rauhallisesti kaksi vuorokautta ja sitten tehokkaammin kaksi vuorokautta.
Lähtö oli Homewoodin hiihtokeskuksesta perjantaina 17.6. klo 9. Sain Spot Trackerin repun olkahihnaan. Juttelin Destination Trailin johtajan/omistajan Candice Burtin kanssa, ja esittelin Crew Chief Riston hänelle.
Ihmetystä herätti se, että minulla oli vain yksi avustaja. Muilla näkyi olevan matkailuautoja ja useita avustajia/pacereita. Candice sanoi, että ensi kerralla RV:t on kielletty. Vain yksi henkilöauto per juoksija sallitaan 2023. Tämä on tervetullut päätös ekologisesti ja hyvä ratkaisu pysäköintiongelmiin.
Lähdössä laitoin kellon navigoinnin päälle. Amerikan topografisen kartan latautuminen kesti minuutteja, mutta ehdin täpärästi. Alussa noustiin laskettelurinnettä hiekkatietä. USA:ssa nousukulmat ovat loivempia laajakaaristen switchback-mutkien ansiosta. Aamulla oli ollut talvitakkikeli, mutta aurinko alkoi lämmittää nousussa ja vaihdoin pian T-paitaan ja shortseihin.
240 juoksijaa nostatti polulla pölypilven, jonka vaikutuksen tulisin kokemaan kisan edistyessä hengitysvaikeuksina. Jälkeenpäin kuulin, että monet olivat joutuneet keskeyttämään kisan jo menomatkalla hengityksen vinkuessa. Keuhkot eivät yksinkertaisesti saaneet happea tarpeeksi. Jouduin loppupuolella itsekin kiipeämään muutama askel kerrallaan. Tuntui melkein kuin olisin ollut Everestillä.
Olo tuntui kuitenkin ensimmäisenä päivänä loistavalta. Vuoristomaisemat olivat mahtavat ja sää upea. Stephen Jonesin 10 mailin huoltopisteellä tankkasin mahdollisimman nopeasti. Alkumatkasta kaikki oli helppoa. En aavistanut, etten näkisi tätä huoltoa enää.
Kuva: Sarah Attar
_
Saavuin iltapäivällä viideltä Tahoe Cityn 30 mailln pisteelle niin kovaa, että Risto yllättyi tullessaan samaan aikaan paikalle. Alamäessä vauhti lisääntyy huomattavasti, kun voimia on jäljellä. Kaikki sujui suunnitellusti.
Pimeän laskeuduttua yhdeksältä ilma viileni jyrkästi nollaan ja vähän allekin. Jäätävä tuuli alkoi puhaltaa järven yli. Ensin tuli vettä, sitten räntää, lunta ja lopuksi rakeita. Sääennuste ei varoittanut tästä. Otsalampun valokeilassa erottui polku juuri ja juuri. Hymyilin muistaessani Candice Burtin sanat: “Tahoella on aina muutama yllätys hihassaan.”
Olin jotakuinkin aikatavoitteen mukaisesti Brockway Summitin 50 mailin pisteellä keskiyöllä. Nukkumapaikat järjestäjien teltassa olivat varattuja Söin ruokateltalla istuen nopean päivällisen ja torkuin asvaltilla ilmapatjalla makuupussissa puoli tuntia.
Jatkoin yön selkään. Aamulla saavuin suolle, jonka keskellä virtasi puro. Sen ylitys osoittautui haasteelliseksi kuivin jaloin. NUTS 300 jälkeen se ei tuntunut niin pahalta kuin joku Puljun erämaa. Jalat vain kastuivat ja kengät olivat mudan peitossa.
Kiipesin kohti jyrkintä kohtaa nimeltä Powerline. Voimalinjat johtivat alas voimalaitokselle. Menomatkalla laskeuduimme alaspäin. Piti vain pysyä pystyssä ja lasketella. Se ei kaikilta onnistunut irtohiekan ja kivien lähtiessä liukumaaan jalkojen alta. Pysähdyin kivelle antamaan varpaille ilmakylvyn. Puhdistin märät ja hiekkaiset kengät ja sukat. Yritin näin välttää surullisenkuuluisia NUTS Distance 300 jalkapohjiani vuotta aiemmin.
Aamun valjetessa hölkkäsin Incline Villagen luksusasuntoja ihaillen pitkän asvalttipätkän rantatietä Tunnel Creekiin. Jatkoin nukkumatta Spooner Summitille. Söin vegeburgereita ja join Mountain Dewta. Nukuin 30 minuuttia. Tavoiteenani oli saapua Heavenlyn puolimatkan krouviin klo 20 jälkeen lauantaina.
Näin yllättäen Riston mäellä. Se ei ollut hallusinaatio. Hän ei voinut huoltaa minua mitenkään sääntöjen kieltäessä sen, tarkoitus oli vain katsella uusia maisemia. Muutama sana siinä vaihdettiin.
Polku teki pitkän kierroksen ja nousun ennen 100 mailin huoltopisteelle laskeutumista, ja saavuin vasta klo 23 jälkeen perille. Reitti teki laajan lenkin. Etappi tuntui meistä juoksijoista olevan nelisen mailia ja pari tuntia pitempi kuin virallinen 18.3 mailia. Vinkuvalla kurkkutorvella pimeässä ja kylmässä viserretty ‘Stairway to Heaven(ly)’ jaksoi silti naurattaa.
Edellisen huollon ruoka ei sulanut vatsassa. En pystynyt syömään mitään ruokaa pahoinvoinnin takia. Puhdistimme ja teippailimme jalkoja. Vaihdoin puhtaat merinovillasukat, mutta pidin samat La Sportiva Akasha II -kengät. Nukuin tunnin verran lämpimällä lattialla patjalla makuupussissa. Jatkoin matkaa yöllä reilusti ennen määräaikaa.
Olisi kannattanut nukkua enemmän. Nukahdin useita kertoja seisaalleni polulla. Välillä oli herätessä toisella puolella askeleen päässä jyrkkä pudotus. En tiedä torkahdusten pituutta. Oli kylmä pakkaskeli ja maa oli jääkylmä. Makuualustaa ei ollut. En pystynyt syömään muuta kuin vauhtikarkkeja ja urheilujuomaa. Etsien nukkumapaikkaa, johon olisin saanut bivin levitettyä. Sitä ei löytynyt. Olo tuntui heiveröiseltä. Paluumatkan yöt mentiin zombiena.
Saavuin Spooner Summitiin sunnuntaiaamuna ennen Catra Corbettia. Hän oli tullut alun hiljaa, kuten suunnittelikin. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Ruoka maistui taas. Juttelin Etelä-Afrikkalaisen Richardin kanssa Comrades Marathonista. Hänellä on sieltä 14 muistomitalia. Minullakin on yksi. Richard joutui myöhemmin keskeyttämään kipujen vuoksi.
Osaava naisavustaja näytti miten Leukotapella suojataan jalkapohjat. Samalla hän puhdisti ja hieroi jalkoja. Se auttoi, Teippaus kesti päiväkausia. Samalla söin herkullisia Veggie Dogeja. Tämä ruoka oli suosikkini. Kylmä tuuli puhalsi. Sain nukuttua 30 minuuttia teltassa retkisängyllä viltin alla.
Kuva: Anastasia Wilde
_
Risto odottaisi seuraavalla crew-pisteellä. Se olisi 150 mailin Brockway Summit. Katselin kaihoisasti muiden pacereitä. Catralla oli kaksi avustajaa, navigoiva mies edellä ja tsemppaava naishenkilö perässä. Olin univelkainen ja väsynyt. En pystynyt etenemään enää tavoitevauhtia. Hyydyin helteeseen pitkässä tuulensuojaisessa ylämäessä. Kiipeäminen reitin korkeimmalle huipulle Snow Valley Peakille kesti ikuisuuden.
Jäin muista jälkeen, mutta annoin heidän mennä. Keskityin syömään energiaa vauhtikarkeista. Etenin omaa vauhtia. Vaihdoin vaatetusta sopivaksi ja pidin lepotaukoja. Harjanteella tuuli kovaa. Piristyin ilman viilentyessä. Pyysin toista juoksijaa ottamaan minusta kuvan upealla näköalapaikalla. Taustalla kimmelsi Marlette ja Tahoe järvet vieretysten.
Saavuin Tunnel Creekiin laskevalle polulle. Päätin lepuuttaa selkääni tasaisella kivellä. Laitoin repun viereeni. Suljin silmäni hetkeksi. Avatessani silmät kohtasin läheisellä niityllä toljottavan mustakarhun läpitunkevan katseen. Se ei uhannut minua, vaan silmäili reppuani uteliaasti.
Yritin pysyä rauhallisena noustessani ylös ja kävellessäni polkua eteenpäin. Yritin kuvata karhua vapisevin käsin, mutta en saanut yhtään kuvaa tai videota onnistumaan. Selvisin säikähdyksellä karhun poistuessa kivien taakse metsään. Vilkuilin olkani yli, mutta en nähnyt karhua enää. Pistin juoksuksi kunnes olin turvassa Tunnel Creekin huollossa. Kerroin tapahtuneesta. Siellä oltiin helpottuneita, koska karhu oli mennyt toisaalle.
Myöhemmin kuulin erään toisen karhun kaapanneen juoksijan varustekassin toiselta huoltopisteeltä. Toimitsijat olivat yrittäneet hätistää sitä retkituoleilla. Karhu oli napostellut perunalastuja.
Kuulin myös, että Tahoe Cityssä karhu oli mennyt taloon etsimään ruokaa asukkaan viedessä roskat ulos. Molemmat olivat pelästyneet. Karhu pakeni pihapuuhun. Se pudotettiin nukutusnuolella ja vietiin metsään. Tahoella eläimiä ei tapeta, vaan niitä jopa hoivataan villieläinten hoitokeskuksessa.
Nukuin Tunnel Creekissä nurmikolla puun alla. Sain hyvät tunnin nokoset. Olisi kannattanut nukkua enemmänkin, sillä Powerlinen jyrkässä nousussa yöllä kärsin pahoista hallusinaatioista. Näin reitilläni kuvitteellisia esteitä. Lähestyessäni ne häipyivät. Kuljin kuvitelmien läpi kuin jossain Matrix-leffassa. Todellisuus sekoittui näkyihin. Pelkäsin etten pääsisi pois sieltä, mutta yritin pitää hermot kurissa.
Tilasin suomalaiselta operattorilta tekstarilla mobiilidatapaketin. Sillä sain keskellä yötä Ristolta apua. Hän varmaan ihmetteli sekoiluani seuratessaan liikkumistani kartalla. Risto neuvoi etenemään suoraan pohjoiseen muutamia satoja metrejä. Näkisin siellä kisapolun. Kohtaisin siellä pian tuttuja juoksijoita. Voisin seurata heitä Brockway Summitille.
Tein työtä käskettyä. Pian tosiaan näin niityn laidassa polun. Hetken päästä pari tuttua naisjuoksijaa kulki polkua pitkin. Aurinko nousi sopivasti ja näyt haihtuivat kuin taikaiskusta. Hyvä niin. Olin selvinnyt pälkähästä.
Kanssajuoksijat eivät arvanneet, minkälaisessa ahdingossa olin yöllä ollut. Luin myöhemmin samantapaisia tarinoita muitten kisaraporteista, joten en ollut suinkaan ainoa väsymyksen, aliravitsemuksen, kuivumisen ja univelan riivaama juoksija.
Brockwayn 150 mailin huollossa söin nopeasti ja nukuin taas kerran vain puoli tuntia. Risto sanoi, ettei aikaa olisi enempää tuhlattavaksi.
Matkalla Tahoe Cityyn nukuin bivissä metsäpolun varressa 10 minuuttia. Polku oli juostavassa kunnossa, vaikka itse en ollut. Potkaisin vähän väliä varpaani johonkin kiveen tai juureen. Eteneminen oli turhauttavaa siinä tilassa. Miten sama polku oli tuntunut menomatkalla niin helpolta? Sain kuitenkin juostua hyvää vauhtia olosuhteet huomioonottaen.
Sitten sattui pummi eräässä Y-risteyksessä. Valitsin väärän polun reittimerkinnän ollessa sillä puolella risteystä. En huomannut pientä sinistä Tahoe Rim Trail kylttiä tai kellon ilmoittamaa reitiltä poikkeamaa.
Juoksin pitkän alamäen kovaa alas asvalttitielle. Merkkinauhoja oli runsaasti, mutta ne olivat itse asiassa metsätyömaan merkintöjä. Tajusin juosseeni harhaan kun kisan toimitsija ja valokuvaaja Jason Peters ajoi maastoautolla vastaan. Hän pysäytti jarrut kirskuen ja käski kääntyä takaisin.
Jason soitti kisapäivystykseen raportoidakseen asiasta. Minun piti kavuta koko mäki takaisin risteykseen. Jason varmisti auton kanssa risteyksessä oikean suunnan. Ylimääräistä juoksua kertyi 2,5 mailia eli nelisen kilometriä ja kallista aikaa hukkaantui yli tunti.
Yritin nollata harmittavan mokan. Olisi pitänyt pystyä etenemään nopeammin ja varmemmin. Se olisi onnistunut vain pacereiden avulla. Nyt joutuisin kamppailemaan tosissani ehtiäkseni ennen cutoffeja: Tahoe City klo 20 ja Stephen Jones klo 8.
Tahoe Citystä lähdin puolen tunnin unien jälkeen viittä vaille iltakahdeksaa. Pääsin alkunousun jälkeen takaa tulleiden peesiin. Selvitimme hankalat polun kiemurat helposti yhdessä. Sitten alkoi väsyttää todella kovasti pitkällä suoralla, ja nukuin bivissä 10 minuuttia.
Sen jälkeen pysyin reitillä, mutta vauhti hidastui. Jano oli kova. Filtteripulloa ei ollut repussa. Sain kohdalle sattuneelta juoksijalta lainaksi Katadyn-pullon. Join vuolaasti virtaavasta purosta. Vesi oli hyvää ja raikasta.
Vähitellen neljännen vuorokauden väsymys ja unenpuute sekä hengitysvaikeudet yhdessä saivat aikaan pahan hyytymisen. Jouduin pitämään lepotaukoja useasti. Päätin jatkaa kunnes kaadun maahan. Olo oli erittäin heikko. Tuntui, että henki lähtee, jos en pysähdy.
Lopulta en enää pysynyt tolpillani. Näin kalliolla pari tyyppiä istumassa iltaa retkituoleilla. Molemmilla oli yhden hengen teltat. Päätin mennä heidän luokseen juttelemaan. Kerroin olevani kisassa ja lopen uupunut. He suosittelivat nukkumista bivissä, kunnes saisin voimani takaisin. Kömmin vastahakoisesti pussiin, sillä tiesin ajan olevan kortilla. Oli ennätyskylmä yö, joten puin kaikki vaatteet repusta päälle. Nukahdin heti kuin tukki.
Aamun sarastaessa heräsin valonsäteisiin. Olin nukkunut pari tuntia. Olin syrjässä reitiltä. Kysyin retkeilijöiltä mielipidettä. He osoittivat kartalta polun, joka veisi heidän tulkintansa mukaan seuraavalle huoltopisteelle. Lähdin epäileväisenä kulkemaaan neuvottuun suuntaan.
Samassa kuulin kovaa älämölöä laaksosta. Lähdin laskeutumaan ääntä kohti. Kohtasin pian miehen ja naisen, jotka huusivat minun nimeäni. He olivat Destination Trailin turvajuoksijoita. Olin ilmeisesti kisan viimeinen eli DFL (Dead Freaking Last).
Risto oli aiemmin soittanut kisapäivystykseen, kun näki netistä minun pysähtyneen reitiltä sivussa. He sitten lähettivät nämä turvajuoksijat apuun.
Kaikki oli nyt muuten hyvin, mutta 2,5 tuntia ei ollut tarpeeksi 10 mailin juoksemiseen. Vointini oli OK, mutta niin kovaa en pystynyt etenemään. Tajusin myöhästyväni klo 8 cutoffista, joten tuloksena olisi Did Not Finish (DNF). Huoltopiste menisi kiinni paljon ennen minua, enkä pääsisi sinne tankkaamaan ja lepäämään.
Päätin laskeutua Tahoejärven rantatielle ja liftata Homewoodin maaliin hakemaan kamppeitani. Risto joutuisi olemaan perjantaihin asti yllättäen työtehtävissä toisaalla USA:ssa, joten autoa tai apulaisia minulla ei ollut käytössä. Hän oli ystävällisesti varannut minulle hotellihuoneen Tahoe Cityssä, sillä hiihtomökkiinkään ei päässyt.
Ohitin hitaasti kävelevän zombiekollegan, jonka vartalo oli vääntynyt pahaan asentoon. Hän ei halunnut apua, jos nyt sitä olisin paljon pystynyt antamaankaan. Kävelin, lepäilin, otin valokuvia ja nautin hienoista maisemista. Kisa oli osaltani ohi, mutta yritin ajatella positiivisesti.
Muutaman tunnin päästä polulla vastaan tuli koiraa ulkoiluttava nainen, joka kysyi olinko ohittanut hänen aviomiestään. Rouvan antama kuvaus sopi zombieen. Sanoin nähneeni miehen kävelevän muutaman kilometrin päässä vakaasti, mutta hitaasti.
Nainen tarjosi odotellessan minulle autokyytiä Homewoodiin. Pääsin näin kätevästi luovuttamaan Spot Trackerin ja hakemaan varustekassit. Puolenpäivän aikaan tiistaina katselin viimeisten maaliintulijoiden riemukasta loppukiriä alamäkeen kaihomielisenä. Olin iloinen heidän puolestaan, mutta pettynyt omaan suoritukseeni.
Eräs ystävällinen pariskunta tarjoutui ajamaan minut hotellille. Sain huoneen yläkerroksesta hienolla näköalalla järven yli. Seuraavat pari päivää nukuin. Välillä pistäydyin vain kaupassa tai suihkussa.
Torstaina virkistyin ja ilmoittauduin netissä High Camp Challenge: Palisades to Pancakes kisaan. Reitti oli Western States 100 kisan alusta ensimmäinen 5 km pitkä jyrkähkö mäki. Olisi kiva käydä korkeimmalla huipulla ihailemassa Sierra Nevadan maisemia.
Perjantaiaamuna matkustin ilmaisella bussilla Olympic Valleyhin. Näin paljon tuttuja kasvoja, sekä juoksijoita että järjestäjiä. Western Statesin yhteisön ilmapiiri on hieno ja kokemisen arvoinen elämys jo sinänsä.
Lähtö tapahtui Western States lähtöportilta klo 10. Tunkkaus jyrkkään mäkeen ei ollut helppoa. Sauvoja ei saa käyttää Western Statesin kisareitillä. Sinnittelin rauhallisesti maaliin. Viimeinkin olin Finisher! Otin valokuvia mahtavista vuorista ja Tahoejärvestä. Pääsin ilmaiseksi köysiradalla takaisin laaksoon.
Lauantaina viideltä aamulla menimme Riston kanssa katsomaan Western Statesin starttia. Aamiaisen jälkeen ajoimme pölyistä kapeaa tietä Dusty Cornersin 38 mailin huoltopisteelle katsomaan kärkijuoksijoiden laskeutumista alas kuumiin kanjoneihin.
Iltapäivän vietimme Foresthillissä 100km kohdalla. Catra Corbett oli myös siellä odottelemassa kisassa juoksevaa kaveriaan. Sain Catralta lyhyen haastattelun Trailpodder podcastiini.
Kävimme vielä katsomassa 5 km ennen Western Statesin maalia sijaitsevan No Hands Bridgen. Ilma oli kuuma. American River oli täynnä uimareita. Rantakallio oli niin jyrkkä, etten hypännyt uimaan. En olisi päässyt takaisin ylös.
Ennen juoksijoiden maaliintuloa ajoimme maalipaikalle Auburniin Placer High School stadionille. Majoituin nurmikentälle telttaan. Järjestäjät tarjosivat myös meille katsojille ilmaiset ruoat ja juomat illalla ja aamulla.
Tunnelma oli mahtava kuten aina. Ulkona oli yöllä mukavan viileää torkkua teltassa. Välillä kävin katsomassa juoksijoiden maaliintuloa syömisen ja nukkumisen lomassa. Suomalaisia ei ollut mukana kisassa. Voiton vei ensimmäisellä satamailisellaan Adam Peterman ajalla 15 h 13 min ja naisten kisassa uusiseelantilainen Ruth Croft huippuajalla 17 h 21 min.
2022 Tahoe 200 juoksun voitti Haroldas Subertas erittäin kovalla ajalla 56h36min. Naisten nopein oli Mika Thewes 60h35min. 139 osallistujaan pääsi maaliin ja 101 joutui keskeyttämään (DNF). Yksi ei startannut lainkaan (DNS). Maaliintuloprosentti oli 57,9%.
Pääsin ilmoittautumaan uuteen yritykseen vuoden 2023 kisaan. Pyysin 100 tunnin maksimiajan lisäämistä viidellä tunnilla, ja järjestäjät ilmoittivatkin hiljattain cut-off ajan nousseen 105 tuntiin. Toisaalta reitti tulee olemaan vaikeampi alkuun tällätyn korkean ja jyrkän 100 km Armstrongin solan kierroksen myötä.
Hurjan lumimäärän takia kisa on siirretty heinäkuun lopulle 21.-25.7.2023. Lumet ehtivät todennäköisesti sulaa siihen mennessä. Yötkin ovat todennäköisesti vähemmän jäätäviä ja alppiniityt kukkivat.
Tällä kertaa korjaan viime vuoden virheen juosta yksin. Olen rekrytoinut kokeneita paikallisia ultrajuoksijoita pacereiksi heti kun säännöt sallivat eli alun 100 km jälkeen aina maaliin asti. Pacer on turvajuoksija, joka auttaa navigoinnissa ja muissa ongelmissa tsempaten ja neuvoen väsynyttä kilpailijaansa.
Tahoe 200:n myös keskeyttämään joutunut Michael Lamond puki ajatuksensa hienosti sanoiksi haastattelussa: “Pitää epäonnistua, jotta opit. Ota vastaan mahdottomalta tuntuvia haasteita. Se on ainoa tapa elää.”
⏤
Kirjoittaja Jukka Kukkonen on kokenut ultrajuoksija. Lue lisää Jukasta Team La Sportiva Finland -sivulta. Jukan kuulumisia voit seurata Instagramissa @trailplodder
⏤
Tutustu ultrajuoksijan varusteisiin
]]>
Tietoisku La Sportivan kestävän kehityksen periaatteista:
|
Kuva: Olaf Pignataro⎪La Sportiva
_
Polkujuoksuvarusteiden elinkaaren huomattava pidentäminen on meille kaikille mahdollista yksinkertaisin toimenpitein. Seuravassa hyviksi havaitsemiani huoltovinkkejä.
Kisojen maalilinjalla tuuletellaan aina innokkaasti. Treenin jälkeen usein pelkkä treenivarusteiden tuuletus on riittänyt hyvin minulle. En hikoile yleensä paljon, paitsi superkuumalla ilmalla. Ripusta ne narulle tai henkariin. Löysää kengännnauhat ja poista pohjalliset ja roskat.
Kuva: Gaia Panozzo⎪La Sportiva
_
Älä jätä märkiä varusteita treenikassiin tai heitä suoraan pyykkikoriin, vaan tuuleta ja kuivata ne kunnolla ensin.
Käyttämissäni La Sportivan juoksupaidoissa on polygiene käsittely, mikä ehkäisee bakteerien ja hajujen syntymistä. Tämä vähentää pesukertojen määrää ja pesuaineiden, veden ja energian kulutusta. Pikapesen omat treenivaatteeni keskimäärin joka kolmannen käyttökerran jälkeen.
Uusissa La Sportiva Tracer-malleissa on neljän vuoden tutkimus- ja kehitystyön tuloksena syntynyt S.Cafe -käsittely, joka hyödyntää kahvin luonnollista kykyä torjua hajuja. Kahviloista kerätyt kahvinporot ja muovipullot tarjoavat kestävän raaka-ainelähteen, joka aiemmin meni roskiin.
Juoksukengät pestään aina käsin. Vaatteet voi pestä myös koneessa. Usein 15 min pikapesuohjelma riittää hyvään pesutulokseen. Käytä ekologista, biohajoavaa, vegaanista ja kasvipohjaista pesuainetta (esim. Ole Hyvä tai Euca) ohjeen mukainen määrä.
Älä käytä huuhteluaineita, teholinkousta (korkeintaan 1000 kierrosta) tai kuivausrumpua. Noudata pesuohjeen lämpötilaa, yleensä korkeintaan 30 astetta. Pinttynyt hienhaju lähtee pyykkietikalla, jota lisätään ohjeen mukaisesti pesukoneen huuhteluainelokeroon.
Paras kuivaustapa on ripustaa vaate pyykkinarulle, henkariin tai kuivaustelineelle ilmavaan paikkaan.
Tossut on helpoin puhdistaa liasta ja mudasta heti kisan tai treenin jälkeen ulkona vesihanan tai puutarhaletkun avulla.
Muista ottaa pohjalliset pois pesua ja kuivausta varten. Varo hankaamasta päällistä ja mahdollista teknistä suojakerrosta rikki. Aseta kengät kuivumaan niin, etteivät ne pääse kuivuessaan vääntymään luonnottomaan muotoon. Kuivuminen kestää päivän tai pari. Sillä aikaa juoksen vanhoilla kengillä, jotka toimivat muutenkin ihan hyvin vaikkapa kauppareissuilla tai koiranulkoilutuslenkeillä.
Pieniä repeämiä ja reikiä voi helposti teipata. Paikkasin leukoteipillä irvistävät polkujuoksukenkien kantapehmusteet.
Saumoja voi myös itse korjata materiaalille sopivalla liimalla.
Erityisiä vaatelaastareita, tarrapaikkoja ja silitettäviä puuvillapaikkoja on saatavilla. Sain keveriltani Roskapäivä Einolta tarroja, joilla paikkasin pieniä repeämiä toppatakissani.
Perinteinen neulalla ja langalla parsiminen on myös edelleen toimiva korjaustapa. Retkiliikkeissä myydään pieniä ja keveitä korjaussettejä tähän tarkoitukseen.
Sadetakkien DWR-kalvo heikkenee vähitellen, joten se on jossain vaiheessa uusittava varustekaupoista saatavilla tuotteilla. Kaupoista löytyy vedenpitäviä nylonpaikkoja.
Kovan kisan tai treenin jälkeen huollamme ja palautamme itsemme kuntoon. Sama pitää muistaa ja viitsiä tehdä myös varusteille. Ennen ei mitään heitetty turhaan pois, vaan kaikki tavarat kierrätettiin, korjattiin tai myytiin. Nyt ollaan palaamassa samankaltaiseen elämäntapaan kiertotalouden myötä, jossa kaikki materiaali kierrätetään ilman jätettä.
Joskus kengät ja vaatteet ovat vielä ihan käyttökelpoiset, mutta et niitä enää itse jostain syystä käytä tai tarvitse. Tällöin ne voi laittaa myyntiin polkujuoksufoorumeiden ja -seurojen kautta tai kierrättää uudelle omistajalle muulla tavalla.
Kuva: Olaf Pignataro⎪La Sportiva
_
]]>Seisoin juoksureppu selässä, valmiina juoksuvaellukselle. Oli elokuun viimeinen aamu, ja jos suunnitelmani pitäisi, palaisin syyskuun ensimmäisenä päivänä 91 kilometrin mittaiselta Pogostan kierrokselta takaisin tänne Suomen pienimpään kansallispuistoon – Petkeljärvelle.
Pogostan kierros on 91 km pitkä rengasreitti, joka kiertää Ilomantsin pogostaa vanhoja patikointireittejä sekä uutta Kulkijan polku -retkeilyreittiä pitkin. Pogostan kierros muodostuu useasta reitistä. Susitaivalta pitkin kuljetaan osuus Möhköstä Särkkäjärven autiotuvalle. Kulkijan polku yhdistää Susitaipaleen ja Taitajan taipaleen Särkkäjärveltä Kallioniemeen. Taitajan taivalta pitkin päästään Petkeljärvelle saakka ja Rajan polkua pitkin jatketaan Petkeljärveltä Möhkön kylälle.
Lisää tietoa: pogostankierros.fi
Vilkaisin vielä kansallispuiston kylttiä ja varmistin, että lähden suunnitelmani mukaiseen suuntaan. Kyltin viereen oli kiinnitetty lappu, joka varoitti alueella liikkuvasta karhun erauspennusta. Samalla painotettiin, että reitillä liikkuvat eivät saa jättää ruokia eläinten saataville. Hetken mietin banaaneja, jotka roikkuivat reppuni ulkopuolella.
Ryhdyin taittamaan matkaa ja samalla tunnustelin repun istuvuutta juoksuaskeleiden tahdissa. Ei nitinää, ei hankausta, ei kolinaa – vaikutti hyvältä. Repun paino ei myöskään tuntunut pahalta, sitä oli kertynyt noin viisi kiloa.
Matkanteko alkoi juosten halki heräilevän kansallispuiston. Tunsin astelevani ikiaikaisissa maisemissa, kulkiessani kumpuilevilla harjuilla, joita reunustivat upeat okran sävyiset suot sekä kauniisti auringossa kimmeltävät järvet. Kohti Möhköä suunnistaessani saavuin autotielle, jonka varrella seisoi jylhä, sota-aiheinen muistomerkki. Pogostan kierroksen kartta sisälsi useita nähtävyysmerkkejä ja nyt astuin talvi- ja jatkosodan aikaisille taistelumaastoille.
Kuva: Petkeljärven kansallispuisto ja Oinassalmen muistomerkki
Taival käynnistyi hakkuu- ja hiekkatieosuuksilla. Kaivoin marmeladit käden ulottuville ja jatkoin matkantekoa. Seurailin karttaa, jotta tietäisin mitä oli luvassa. Päivä oli lämmin, ja filtterillä varustetulle juomapullolle tulisi olemaan runsaasti käyttöä. Löysin puroja, joista tankkasin vettä, välillä reippaamman määrän kerrallaan. Välillä jatkoin juoksua täysi juomalötkö kädessäni.
Saavuin polkujen risteykseen, jossa viitta ohjasi poikkeamaan Öykkösenvaaran taistelupaikalle, paikkaan, jossa Neuvostoliiton suurhyökkäys pysäytettiin vuonna 1944. Toisessa kohdassa ohitin vanhan asemalinjan, joka oli kuorruttautunut runsaalla sammalkerroksella. Oli mielenkiintoista tiedostaa, että liikuin vahvasti historiallisilla painaumilla. Matkan aikana astelin myös vanhan kotitarvemyllyn pohjilla ja siellä virtaavasta vedestä tankkasin jälleen vettä.
Kuva: Korsu ja vanhan kotitarvemyllyn paikka
Laskeuduin harjua alas ja saavuin Pohjoisen Pitkäjärven autiotuvalle. Astuin sisään ja kaivoin eväsleivän esille. Pehmennyt leipäpari maistui taivaalliselta! Kirjoitin tervehdyksen vieraskirjaan ja tutkailin karttaa, etsin reitin varrelta kiinnostavia paikkoja ja arvioin jäljellä olevaa matkaa päiväni päätepisteeseen. Olin edennyt hyvää vauhtia ja minulle jäisi iltaakin vietettäväksi.
Huomasin tuvan sänkypaikalla patjan ja mieleeni nousi nyt oma rikkinäinen ilmapatjani. Kyllä vain, olin lähtenyt liikkeelle rikkonaisen varusteen kanssa, sillä vasta edellisenä iltana huomasin koirani Brunon hampaanjäljet patjassani. Koska silloin oli juoksupäivää edeltävä ilta, en keksinyt muuta, kuin rullata patjan valmiiksi lähtöä varten. Nyt mietin toiveikkaana, voisiko seuraavallakin tuvalla olla patja omasta takaa? Entä jos käyttäisin rakkolaastarit reikien tukkimiseen ja lisäisin teippiä laastarien päälle, riittäisikö se? Mietin keinoja samalla, kun jatkoin matkaani.
Kuva: Juoksija itse
Juoksun aikana huomio kiinnittyi reitin kapeisiin polkuihin. Ne poikkesivat kansallispuistojen kuljetuista reiteistä. Minun erämaakokemukseni rakentui tällä kertaa hyvin erilaisesta, hiljaisesta matkasta, vanhoilla kulkureiteillä juosten. Erään hetken aikana ajatukseni katkesivat, sillä olin aivan varma, että haistoin karhun, että haistoin sen turkin tuoksun. Kartoitin jälleen reittimerkkejä sekä sieniä ääneen. Niin kauan, että tunne ja tuoksu menivät ohitse.
Kontiovaaran laavun luona kohtasin reissun ensimmäisen ja ainoan vaeltajan. Nainen katseli kylttejä polkujen risteyksessä. Selvisi, että myös hänen suunnitelmanaan oli yöpyä Särkkäjärven autiotuvassa. Huikkasin hänelle, että perillä nähdään! Hän kommentoi vielä, että hänen vauhdillaan ja rinkkansa painolla, siihen menee aikaa.
Kuva: Suomaisema
Lähdin juoksemaan reittiä eteenpäin. Oli kaunista suomaisemaa ja oli harjuja, joiden päällä seisovia puita myrsky oli tuuppinut nurin. Välillä hiljensin vauhtia ja kauhoin kesän viimeisiä mustikoita. Samalla jätin ajatuksissani hyvästejä kesälle. Välillä taas söin puolukoita ja koin olevani syksyssä kiinni, ne olivat kypsiä jo.
Saavuin punaisen autiotuvan luokse. Mökki seisoi hieman yksinäisen oloisena mäen päällä, sillä sen takana oli myrskyn muokkaama, suuri aukko. Vaikka takana oli juoksua reilut 38 kilometriä, tunsin vointini hyväksi. Olin iloinen, että aikaa oli runsaasti tuvalla vietettäväksi. Astuin sisälle tupaan, laskin juoksurepun penkille ja riisuin juoksuvyön.
Sytytin tulen kaminaan ja lähdin hakemaan kaivolta vettä. Samalla uin Särkkäjärvessä ja vaihdoin puhtaat vaatteet ylle. Viileä vesi virkisti. Seisoskelin rannalla ja kävelin paljain jaloin, tuntien jalkapohjassani maaston ärsykkeet. Irrotin kengistä pohjalliset ja laitoin ne tuvan rappusille tuulettumaan. Huuhtelin shortsit sekä paidan ja ripustin ne narulle kuivumaan. Tupa lämpeni nopeasti ja aika kului keittämällä vettä ja valmistamalla ruokaa. Pilkoin lisää puita ja tallustelin pihalla ihastellen illan maisemaa.
Kuva: Särkkijärven autiotupa ja illan maisemaa. "Ilomantsi, paratiisi on. Voittaa, voittaa television" -Juice Leskinen
Illan aikana vaeltaja saapui paikalle ja minulla oli tarjota kuumaa vettä sekä lämmin tupa. Jossain kohtaa selvisi, että hänellä oli mukanaan jämäkämpää jesse-teippiä, jota hän ystävällisesti tarjosi avuksi makuualustan paikkaamiseen. Vaeltaja nukahti minua aiemmin ja kun itse siirryin omalle patjalle, kuului sssshhhh... ilma tyhjeni välittömästi patjastani. Luovutin.
Tuleva yöni kului pyörien ympyrää. Vaihdoin asentoa aina, kun heräsin kroppa puutuneena. Nukuin oikealla kyljellä, käännyin mahalleni. Jatkoin unta vasemmalla kyljellä, ennen kuin käännyin selälleni. Siinä yöni kaava, silti aamulla vointini oli hyvä. Ehkä kuitenkin olin nukkunut kääntyilyjeni lomassa.
Aamu oli jälleen kaunis ja lumoavan sävyinen. Auringonsäteet paljastivat lukuisat hämähäkinseitit, joita oli kaikkialla. Seittejä koristivat aamukasteen tekemät vesipisarat, jotka kimmelsivät auringonvalossa. Pesin käteni järvessä, nostin lahkeita ja astelin viileään veteen seisomaan.
Kuva: Aamu Särkkäjärvellä
Olin herännyt aamuun kiireettä ja nauttinut aamupalan. Vaeltaja oli lähtenyt minua aiemmin matkaan. Tässä kohtaa polut erkanivat, kun Susitaival jatkui toiseen suuntaan ja Pogostan kierros toiseen. Tyhjensin tuhkat kaminasta ja valmistelin tuvan valmiiksi seuraavaa retkeilijää varten. Aloitin juoksun tietäen, että edessä oli runsaasti tieosuuksia sisältävä siirtymä. Kuulostelin jalkojani ja ilokseni en tuntenut niissä väsymystä edellisestä päivästä johtuen. Repun painoa olisi nyt hieman vähemmän kuin eilen. Syötävää oli kuitenkin hyvin jäljellä.
Aamukaste sekä pitkän heinän reunustavat polut kastelivat sukkaa ja säärtä, samalla kun juoksin eteenpäin. Ohitin vanhan auton raadon, toisenkin. Sivuutin metsäteitä ja teitä. Välillä hain sopivaa puroa, josta tankkasin vettä. Taakse jäivät tilat, talot ja ladot, sekä pellot että puulle istutetut vanhat pellon pohjat. Kulkijan taival taittui joutuisasti juosten ja se jäi mieleeni sillä, että koin kulkevani lapsuuden ja nuoruuden maisemissa.
Kuva: Entiset kulkupelit
Ohitin juoksun lomassa kahdenlaiset laavut. Oli pitkän heinän seasta paljastuva Ölkönlammen laavu, sekä autotien varressa oleva paikallisten metsästäjien ylläpitämä tulistelukota ja Kiieskankaan laavu. Paikalla oli pieni puucee, jonka ovessa oli sydän. Puuvajan päälle oli kiinnitetty eläimen kallo. Siellä istuin hetkeksi laavulle ja söin eväitäni. Huomasin potevani pientä nestehukkaa, sillä en ollut hetkeen nähnyt sopivaa vedenottopaikkaa. Olin jatkamassa matkaa, kun paikalle saapui pari metsästäjää. He tervehtivät ystävällisesti ja tiedustelivat minne asti olin juoksemassa. Melko pitkä matka, toinen heistä totesi.
Merkattu reitti kuljetti eteenpäin ja pian saavuin Kallioniemeen, josta paikansin retkeilyblokkaaja Terhi Ilosaaren. Hän oli ystävällisesti järjestänyt minulle huoltopisteen Koitajoen rannalle. Tutustuimme sosiaalisen median kautta ja kevään aikaisesta karhukeskustelusta syntyi mahdollisuus kohtaamiseen. Kun termari aukesi ja muffinipussi raottui, ilmoille nousi huumaava tuoksu. Tälle taukopaikalle oli helppo istahtaa ja unohtua jutustelemaan. Aluksi Terhi kertoi minulle Koitajoesta, tuosta Venäjän puolelta Pieliseen laskevasta Ilomantsin elämän virrasta.
Tuntui että aika pysähtyi, vaikka kello kävikin. Nestehukka väistyi, sillä rannalla oli myös viiden litran vesikanisteri, johon paneudun samalla kun vaihdoimme kuulumisia. Ajatukset syvenivät samalla kun juomaveden pinta aleni. Jossain kohtaa koitti hetki, kun valmistauduin jatkamaan matkaani. Oliko kulunut tunti, toinenkin, en tiennyt – eikä sillä ollut väliä, päivää oli jäljellä.
Kuva: Terhi ja Koitajoen huoltopiste
Seuraavaksi oli tarjolla kartan etukäteen vihjailemaa ”maisematykitystä”. Ihastelin harjujaksoja, joille vuoroin nousin ja joilta vuoroin laskeuduin. Saavuin Hiislammen laavulle ja katselin kylttejä, joista yksi ohjasi Ilomantsiin. Poistin puhelimen hetkeksi lentotilasta ja huomasin luontotuvalta lähetetyn viestin: ”Hei, miten matka menee, ehditkö saunomaan?” Olin haaveillut toissailtana Petkeljärven retkeilykeskuksen rantasaunan löylyistä, uskaltamatta kuitenkaan varata vuoroa. Nyt ryhdyin laskemaan jäljellä olevaa matkaani ja selvittelyn jälkeen vastasin viestiin ja tein varauksen. Söin juoksuvyöhön evääksi saamani muffinin ja lähdin matkaan.
Myöhemmin eteeni tuli kyltti, joka paljasti, että olin arvioinut loppumatkan väärin, selvästi alakanttiin. Matkaa oli jäljellä kymmenen kilometriä, kun olin arvioinut sen lähemmäksi viittä. Aloin huolestua siitä, ehtisinkö saunavuorolle. Päätin lisätä vauhtia, vilkuilematta kelloa, katsoen miten käy. Samalla huomasin, että jalat alkoivat reagoimaan toistuviin mäkiin. Vaikka ne olivat jo hieman väsyneet, riitti niissä voimaa juosta. Oli loppukirin paikka.
Kuva: Harjumaisema
Oli miellyttävä juosta kumpuilevassa maastossa, jossa harjumaisema tuntui loppumattomalta. Männynrunkojen ohittaminen teki maisemasta maagisen, kun niitä sivusi juosten. Jossain kohtaa kumpuileva maasto päättyi, jokainen nousu ja lasku oli tehty ja viimeinen polku ohjasi luontotupaan johtavalle tielle. Otin vihoviimeisen loppukirin ja juoksin pitkin "maalisuoraani". Nauratti, sillä luontokeskuksen Niina seisoi tien päässä, käsi saunan avainta ojentaen. ”Hienoa! Menehän nyt saunaan”, hän kannusti. Olin saapunut Petkeljärvelle paria minuuttia ennen saunavuoron alkua.
Seuraavana aamuna keittelin kahvia vuokrahuoneiston yhteisessä keittiössä. Siellä vastaan tuli vanhempi herrasmies, jonka tapasin jo ensimmäisenä päivänä ennen reissun alkua. Mies kertoi kuulleensa retkestäni ja totesi, että jos hänellä olisi hattu päässään, hän nostaisi sitä. Seuraavaksi hän nosti minulle näkymätöntä hattua. Pakkasin tavaroita ja minua hymyilytti. Tällä reissulla oli maalisuora ja selvästi myös palkintojenjako.
Lähtöpäivänä palasin vielä Möhkön kylään, jossa tallustelin hetken Koitajoen varrella ja palauttelin jalkojani hurmaavan uimahuoneen vesiputouksen alla. Suunnittelin, että käyn myös Ilomantsin keskustassa katsomassa ystävän taidenäyttelyä. Sinne ajellessa ohitin lukuisia puusta veistettyjä karhupatsaita, vanhan Taunuksen sekä Kinomantsin. Näyttely ohjasi kauniin rakennuksen yläkertaan, jossa katselin maalauksia. Useissa niistä näyttäytyi karhu.
Niin ne karhut. Jos ensimmäisenä päivänä toivoin, etten niitä näkisi, niin toisena päivänä en miettinyt kontioita enää lainkaan. Ennen matkaa uskoin, että yksin kulkiessa olisin melko äänetön juoksija. Muistan, kuinka reitillä juostessani mietin asiaa uudelleen, kun kuuntelin askelten kaikua sekä hengityksen kulkua. Kun seurailin, miten linnut nousivat edelläni lentoon ja kuinka metsäkanalinnut pyrähtivät karkuun. Toisena päivänä jo varovasti toivoin, että näkisin metsien kuninkaan. En vain keksinyt syytä, miksi sellainen haluasi minut tavata. Eväsbanaanitkin oli syöty.
Kuva: Vaatteet pyykkinarulla
Ensimmäisenä päivänä matkaa kertyi reilut 38 kilometriä ja toisena päivänä reilut 52. Juoksin reittiä vastapäivään, jotta ensimmäinen päivä olisi kevyempi kuin toinen. Halusin pyrkiä nukkumaan yöni autiotuvassa ja niitä oli reitin varrella kaksi kappaletta. Reitin valinta ja ajankohta vaikutti siihen, että tiesin reitin olevan hiljainen.
Tärkeä varuste oli 15 litraa tilava juoksureppu. Se istui selkääni erinomaisesti ja toimi juoksun aikana moitteettomasti. Sain keskelle selkääni naarmun, mikä johtui toheloinnista repun pakkaamiseen liittyen. Haarukan piikit olivat asettuneet painamaan selkääni vasten, hangaten sinne haavan. Matka jatkui ongelmitta, kun ymmärsin laittaa haarukan sijaan pehmeän vaatepussin selkääni vasten.
Toinen tärkeä hankinta oli filtterillä varustettu pehmeä juomapullo, jonka avulla vettä ei tarvinnut kantaa erikseen mukana. Se kulki näppärästi juoksuvyössä, johon olin sijoittanut tärkeimmät käden ulottuville haluamani tavarat.
Tälle vaellukselle en tarvinnut enempää kuin mitä pakkasin. Muutamia ylimääräisiä energioita jäi syömättä, hyvä niin. Puolukoita oli matkan varrella tarjolla runsaasti ja hyödynsin niitä hyvällä ruokahalulla. Olin tehnyt varasuunnitelman toiselle päivälle, missä tarvittaessa lähtisin Hiislammen laavulta Ilomantsin suuntaan ja poikkeaisin pitseriassa. Tässä tapauksessa kilometrejä olisi tullut kymmenkunta lisää, mutta en pitänyt sitä ongelmana. Olin tarkastanut etukäteen tarjosiko paikka kotiinkuljetusta, ei tarjonnut.
Näistä painoa kertyi 3,8 kg
Lopullinen paino n. 5 kg
Kuva: Pogostan kulkija
Elina Virkkunen on Team La Sportiva Finland -juoksija ja polkujuoksuseikkailija. Seuraa Elinaa myös Instagramissa @virkkuelina |
Kilpailun käynnisti 43 kilometrin mittainen Tunturimaraton, joka on NUTS Pyhän kisamatkoista pisin. Juuri lähdön koittaessa taivaalta ryöpsähti sadekuuro, joka saatteli polkumaratoonarit matkaan. Kun maratonin kaikki lähtöryhmät olivat päässeet reitille, perään starttasi portaittain 21 kilometrin mittainen Tunturipuolikas sekä lopuksi yhteislähtönä NUTS Pyhän spurttimatka Tunturikymppi.
Niin Tunturimaraton, Tunturipuolikas kuin Tunturikymppikin kulkivat pitkälti samaa reittiä. Startti oli Pyhätunturin juurella, maisemahissin paikkeilla, mistä alkoi heti noin 70 metrin alkunousu. Nousun jälkeen reitti kääntyi hiekkatielle ja latupohjalle, jota riitti useamman kilometrin verran. Alamäet antoivat hyvää vauhtia juoksuun alun tiukan nousun jälkeen.
Viiden kilometrin jälkeen alkoi reitti taas hiljalleen nousta. Vastaan tuli metsäpolku, jota seurasi kostea suopolku, josta reitti alkoi taas nousta jyrkemmin. Juuri ennen ensimmäistä huoltopistettä Karhunjuomalammella reitti muuttui taas helpommin juostavaksi hiekkatieksi. Huoltopisteellä oli kääntöpiste, jossa Tunturikymppi kääntyi takaisin, kun taas Tunturipuolikkaan reitti jatkui edelleen toiselle huoltopisteelle, Huttulomalle. Tunturimaratonin reitti puolestaan kulki aina kolmannelle huoltopisteelle asti Latvavaaraan ja lähti sieltä kääntymään takaisin päin Pyhätunturin suuntaan. Kaikki reitit kruunasivat nousu Pyhätunturin laelle, mistä oli tiukka lasku suoraan maaliin.
Antti Itkonen, Team La Sportiva Finland. Kuva: © Samuli Tiainen / NUTS
Team La Sportiva Finland -polkujuoksutiimistä kilpailemassa oli Antti Itkonen, joka osallistui Tunturimaratonille. Antin suunnitelmana oli aloittaa matka rennosti omalla juoksutahdilla ja kiristää vauhtia puolen välin jälkeen. Ensimmäinen puolikas sujuikin häneltä suunnitelman mukaan, mutta loppupuolella vauhdin kiristäminen etenkin ylämäissä tuntui hänen kertomansa mukaan väkinäiseltä, joten loppumatka meni Antilta enemmän nautiskellen ultrajuoksutyyliin ja kuunnellen muiden iloisia tarinoita matkan varrella. Rennollakin juoksulla Antti sijoittui hienosti neljänneksi, mutta vaikka hän ei itse tulokseensa täysin tyytyväinen ollutkaan, tärkeintä oli itse juoksu, kuten Antti totesi: "-- ei sen väliä. Oli tosi kiva juosta!"
Keskellä Tunturikympin voittaja, Tuomo Kuisma. Kuva: © Rami Valonen / NUTS
Tunturikympillä La Sportiva Suomea edustivat Tuomo Kuisma ja Petra Kaipio. Tuomo piti ennakkosuosikin asemansa ja voitti miesten sarjan jo toista vuotta peräkkäin. Tuomo juoksi matkan aikaan 49 minuuttia, mutta pohti kilpailun jälkeen, että vielä voisi hyvin kiristää, ja asetti seuraavaksi tavoiteajaksi alle 45 minuuttia. Petra puolestaan juoksi elämänsä ensimmäisen polkujuoksukisansa ja kiri loppulaskussa naisten sarjan neljännelle sijalle. Tavoitteena hänellä oli päästä kymmenen parhaan joukkoon, mutta neljäs sija ylitti kaikki odotukset. Ehkä ensi kerralla havitellaan jo podium-paikkaa.
Petra Kaipio, La Sportiva Finland. Kuva: © Rami Valonen / NUTS
NUTS-tapahtumat tarjosivat polkujuoksijoille jälleen upeita kokemuksia tunturimaisemissa. Kiitos tästä kesästä! Innolla odotamme, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan.
]]>Tulimme hyvissä ajoin Ylläkselle jo keskiviikkoiltana, jotta jalat ehtisivät palautua pitkän ajomatkan jälkeen. Aamun valjetessa lähdimme OAC:n markkinointipäällikön Petran kanssa Kesänkijärvelle kuvaushommiin. Öttiäiset pitivät huolen kuvauksen ripeydestä. Ehdimme siinä kuvausten jälkeen tavata vielä OAC:n Miikan, Tuomon ja Tommin kahvikupposen äärellä.
Kuvaushommien jälkeen kävimme vielä yhteislenkillä Jukan ja velipuolen Raunon kanssa Kesänkijärven kulmilla. Jalat tuntuivat hyviltä seuraavan päivän kisaa ajatellen. Illalla kävimme kisakeskuksella hakemassa kisalaput ynnä muut sellaiset ja törmäsimme samalla moniin tuttuihin. Ehdin nähdä tiimikaverit Nellin ja Mian ennen kuin he häipyivät omiin kuvaushommiin Rami Valosen kanssa. La Sportiva Suomen tiimi oli myyntiteltalla yhteistyössä Sisu Outdoorin kanssa, ja siellä olikin Tuomolla ja Tommilla täysi tohina päällä. Kauan en jaksanut hengailla, vaan oli pakko väsyn iskiessä palata mökkiin tekemään viimeistelyhommia.
Aamulla heräsimme hyvien yöunien jälkeen ja söimme aamupalan: puuroa banaanimustikkamössöllä + maitokahvi. Tästä se lähtee! Noin kello yhdeksän aikoihin lähdimme ajelemaan kohti Hettaa. Nappasimme kyytiin Raunon ja kaverimme Heikin. Hetassa noin tunti ennen kisaa tankkasin vielä banaanin ja leivän mustikkakeitolla. Ja sitten nokka kohti lähtöviivaa.
Kisa starttasi kello 12. Oli mieletön kutkutus kehossa, kun pääsin pitkästä aikaa kisaamaan. Tämä oli jo mun kolmas NUTS Ylläs-Pallas -juoksu (2018: 134 km, 2019: 105 km). Koronan takia en päässyt juoksemaan viime vuonna 105 kilsaa ja siirsin matkan tälle vuodelle sopivampaan 66 kilometriin.
Alun viisi kilometriä oli helppoa juoksua asvaltilla ja vauhti oli reippaampaa, mitä olin ajatellut juoksevani. Tie vaihtui hiekkatieksi, jota juostiin kohti ensimmäistä huoltoa, joka oli 11 kilometrin kohdalla. Matkan varrella ennen huoltoa ehdin ihailla Juuso Simpasen, 160 kilometrin matkan voittajan, lennokasta askellusta, josta sain itsekin lisä boostia omaan juoksuun.
Saavuin huoltoon suunnitellusti. Maksimi tavoite oli 1:15. Saavuin tosin 10 minuuttia nopeammin. Huolto oli nopeaa, ehkä vähän liiankin, sillä huolimattomasti täytin kolmannen lötköpullon vajaaksi – suuri moka, jonka tulin huomaamaan loppumatkasta ennen toista huoltoa! Muuta en huollosta tankannut. Säästin aikaa nappaamalla Noshtin vauhtikarkin matkalla.
Huollon jälkeen alkoi viimein miellyttävämpi polkuosuus ja eka nousu Pyhäkerolle (713 m). Vuorottelin juoksua ja kävelyä. Hetken manasin, etten ottanut sauvoja mukaan, sillä ylämäet olisin pystynyt juoksemaan niiden avulla kevyemmin. Avoimella tunturilla tuuli mukavasti pitäen ötökät poissa, mutta tiesin, että ne vaanisivat matkan edetessä. Tunturin laelta avautui kaunis näkymä alas laaksoon.
Reitti oli edelleen helpohkoa juostavaa, tosin lähestyttäessä toista huoltoa 33 kilometrin kohdalla alkoi juurakoita, rämeikköä ja kivikkoa olla enempi ja sai olla tarkkana, ettei kompuroinut. Läheltä piti tilanteita oli yllin kyllin. Öttiäisiä alkoi olemaan kiusaksi asti, mutta iholle laittamani molotovin coctailit (tervaa, hyttysmyrkkyä, baobab body butter -rasvaa) piti ne hyvin loitolla.
Matkan varrella morjestin Poppista joka oli kuvaushommissa. Tässä vaiheessa alkoi olla jo ikävä huoltopistettä, sillä nestevarastot olivat jo aikaa sitten huvennut. Mikä ihana helpottava näkymä odotti metsän siimeksestä tultaessa. Kaivoin jo oman mukin valmiiksi, jotta saisin heti juotavaa kuiviin kiduksiin. Join varmaan 0,5–1 litraa nesteitä ja tuntui, ettei jano sammu millään ikinä. Seuraavaksi täytin kaikki neljä puolen litran lötköpulloa (puolet urheilujuomaa, puolet vettä). Huollossa söin vähän kaikkea mitä oli tarjolla: 2 palaa banaania, 2 kourallista sipsejä, suklaapalan, vihreän kuulan ja suolakurkkuja, joista imin vain nesteet. Olin pysynyt tarkasti suunnitellussa aikataulussa ja saavuin kello 16 toiselle huoltopisteelle (olin 2–3 minuuttia edellä aikataulua).
Lähdin ripeästi etenemään juoksujalkaa hyvän tankkauksen myötä kilometrin verran Ounastien asvalttitietä pitkin. Siinä matkalla kohtasin Irene Päärnin (160 kilometrin matkan voittaja), jolla oli vielä vähän enemmän matkaa jäljellä kuin mulla.
Pian siirryttiin jälleen miellyttävämmälle hiekkatieosuudelle. Tässä kohdin vedin hienot kuperkeikat. Sotkeuduin jotenkin omiin jalkoihini ja olin turvallani maassa. Onnekseni pehmeä alusta kohteli mua hellästi, ettei isompia vahinkoja tapahtunut. Ilmat siinä vain lensi pihalle hetkellisesti ja joku mies tulikin tarkistamaan tilanteen. Näytin vain peukkuja. Hienon kuorrutteen tosin sain hikisen ihon pinnalle, josta pahempia huljuttelin pois läheisessä ekassa purossa matkan varrella. Matka jatkui takaisin Hetta–Pallas reitille tämän 10 kilometrin lisälenkin jälkeen. Tästä alkoi sitten tunturinousujen sarja ja nousuissa siirryin enemmän kävelyyn.
Ketutti vietävästi, kun porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta. Ylämäet oli selvästi mulle myrkkyä kuin sitä vastoin alamäissä ja tasaisilla pääsin rallattelemaan iloisesti. Tässä vaiheessa manasin toistamiseen sauvojen puuttumista, mutta ei auttanut kuin purra hampaat yhteen, ja kädet reisien päällä kapusin ylöspäin sisukkaasti. Jossain toisessa vastaantulevasta joesta otin hieman vettä lisää ja kastelin pääni ja huuhtelin hiekat käsivarresta ja naamasta. Reitin varrella sain ihailla toinen toistaan komeampia tuntureita: Seiponen (445 m), Suastunturi (500 m), Lumikero (662 m), Vuontiskero (677 m), Keräskero (640 m), Jäkäläkero (600 m), Lehmäkero (745 m), Taivaskero (809 m) ja Pyhäkero (775 m). Lumikerolla pysähdyin tallentamaan ainoan kuvan koko matkan aikana. Muut kuvat ovat piirtyneet verkkokalvolle.
Hyödynsin mäkinousut Noshtin vauhtikarkkien syömiseen. Lumikeron nousussa pakotin itseni syömään Snickers patukan salmiakin lisäsuolan avulla. Ihme ja kumma sain sen pureskeltua alas. Suolaa nappailin säännöllisesti eikä krampit vaivanneet lainkaan ja jalat pelasivatkin loppuun asti tosi hyvin. Siinä matkan loppupuoliskolla sain hyvin vetoapua 160 kilometrin juoksijalta Juhalta. Metsätaipaleella, puolivälissä rämeikköä tuli taivallettua hetken toisen 66 kilometrin juoksijankin kanssa. Muutoin juoksin matkan koko lailla omaan tahtiin. Jossain Montellin-Nammalkurun kohdilla tankkasin purosta viimeisen kerran vettä lötköpulloon. Ystävällinen herrasmies piteli pulloani, johon lisäsin Tailwindin colaa, jossa oli energiaa ja kofeiinia loppupätkälle.
Loppunousun aikaan Pallaksella aurinko lämmitti vielä aika mukavasti selkään ja kun kuulin joltain kannustajalta, että enää olisi kaksi kilometriä nousua ja sitten neljän kilometrin alamäki iloittelua, aloin tuulettaa ja hyppiä ilosta ja hymyilin kuin Hangon keksi. Vikan rakkakivikon loikin innoissani ja huomasin ilokseni Petra Peuhun (neljäs 160 kilometrin matkalla) tulevan samoihin aikoihin kohdille. Pikaiset sananvaihdot ja tsempit ja sitten pyyhälsinkin vikalle nelkun hiekkatielle.
Vauhti kiihtyi kiihtymistään ja oli ilo todeta, että jalat toimivat hyvin enkä jarrutellut alaspäin tullessani. Ohittelin siinä vielä muutamia, mutta vielä vaan joku virkeämpi pyyhälsi aivan kalkkiviivoilla ohitseni. Maalissa olivat vastassa mies ja Petra. Rauno oli tullut mua vain 8 minuuttia ennen maaliin. Meidän kaverilla Heikillä oli mennyt tosi loistavasti: hän sijoittui kolmanneksi ja pääsi podiumille. Itse liikuin omalla tasollani ja suunnitelmien mukaan ja olin siitä syystä tosi tyytyväinen lopputulokseen: ajalla 9:24 olin naisten sarjassa 40./230, omassa ikäluokassani 2./18 ja kokonaistuloksissa 151./595. Joku taisi siinä leikillään heittää, että kun olin maaliin tullessani niin hyväkuntoisen oloinen niin voisin ilmoittautua huomiselle 37 kilometrin matkalle. Kaikenlaisia hullutuksia! Tämä toimi hyvänä pohjaharjoituksena Nuuksio70-kisaan, joka on mun tämän vuoden pääkisa.
Onnistumisia summatessa parasta oli, ettei armoton paahtava helle aiheuttanut ongelmia vatsan kanssa ja nesteet imeytyivät niin hyvin, ettei puskareissuja tarvinnut tehdä kuin vasta myöhään illalla mökillä. Toisekseen en saanut yhtään rakkoja (kaikki, jotka vähänkin tietävät kuinka rakkoherkkä olen!) tai isoja hiertymiä, perusjuttuja vain. Ainoa pieni vaiva tuli pyllähdyksestä jossa kylki tai rintalasta sai vähän kolhuja, mikä haittaa ainoastaan rintauinnissa. Mutta eihän se ole mikään juoksu, jos ei vähän kaatuile.
Lauantaina oli mukava fiilistellä tiimikavereiden Nellin 37 kilometrin ja Mian 100 kilometrin kisaa. Molemmat suorituivat upeasti: Nelli juoksi alle 4:24 ollen 20. ja Mia oli 2. ajalla 12:48. Tiimikaveri Jukka oli valmistautumassa omaan NUTS Distance 300 -kisaansa ja oli myös kannustamassa muita tiimiläisiä sekä omaa poikaansa Jonia 37 kilometrin matkalla. Samoin oli mukava tavata Sari ja Mikael Heermanit jotka olivat torstaina menossa 24h Rogaining-kisaan.
Lauantai-iltana sanoimme heipat Äkäslompololle ja lähdimme yötä myöten ajamaan kohti etelää ja uusia seikkailuja. See you next year NUTS Ylläs–Pallas–Hetta!!!
Kirjoittaja Kirsi Montonen on Team La Sportiva Finland -juoksija. |
Esittelykuva: © Rami Valonen / NUTS
]]>Lähtö oli lauantaiaamuna kello 8.00. Porukkaa oli 55 kilometrin lähdössä ehkä noin viisikymmentä, joista liki kolmekymmentä oli miehiä. Lähdin heti alussa juoksemaan tuttuun tapaani hieman liian lennokkaalla askeleella. Vedin kärjessä alun hiekkatietä sellaista 4:30/km-vauhtia ensimmäiset pari kilsaa, kunnes pääsin varsinaisille poluille. Vilkuilin taakseni ja ihmettelin mihin muut oikein jäivät. Muutama juoksija näkyi ehkä 200 metrin päässä takana. En jäänyt sen koommin heitä odottelemaan tai himmailemaan, vaan keskityin omaan tekemiseeni, vaikka tavallaan tiedostin, että ehkä olin taas aloittanut tämänkin juoksun liian kovalla temmolla.
Ensimmäiset 15 kilometriä reitti oli hyvin helppoa, sileää järvenrantabaanaa hiekkapohjaisessa harjumaastossa, jonkin verran mutkittelevaa polkua, mutta ei sitä missään nimessä voisi sanoa tekniseksi. Se oli sellaista unelmallista nautiskelupolkua pikemmin. Juoksin kärjessä yksinäni reilut 20 kilometriä. Olin samaan aikaan innoissani sekä ihmeissäni. En ollut koskaan aiemmin juossut ykkösenä missään juoksukisassa. Fiilis oli kertakaikkisen ainutlaatuinen.
Järvenrantabaanaa, kuva: © Mikko Turunen
Ensimmäiset vähän haastavammat kohdat tulivat jossain 20 kilometrin paikkeilla. Sileäpintainen polku, joka oli kiertänyt katkeamatta järvien rantoja pitkin, muuttui vähitellen hieman teknisemmäksi. Tuli enemmän puunjuurta ja kivikkoa mukaan peliin. Alkoi pitkä kumpuileva nousu Julma-Ölkkyä kohti. Ölkyn kierrolla polku muuttui äkkiä erittäin haastavaksi, suurilla kivillä päällystetyksi retkireitiksi. Välillä oli jopa hieman vaikeaa havaita, missä polun oli tarkoitus mennä. Kivikkorallia kesti pari kilometriä, minkä kruunasi aivan älyttömän upea ylitys riippusiltaa pitkin Julma-Ölkyn jyrkännekanjonin toiselle puolelle. Se oli samalla kääntöpiste takaisin kohti kilpakeskusta ja maalia.
Riippusilta
Riippusillan jälkeen reitti toisella puolen rantaa oli vielä jonkin verran mäkisempää. Mutta toisaalta ehkä vähemmän kivikkoisempaa. Se ei silti tuntunut kovin uuvuttavalta, kun energiaa riitti vielä tuossa vaiheessa. Ilman lämpötilakin oli vasta noussut johonkin hellerajan tuntumaan.
Kivikkopolku
Ölkyn kierto läheni loppuaan. Matkaa oli kertynyt noin 23 kilometriä. Viimeiset kivikot ja mäet olivat menossa. Sitten yhtäkkiä kuin puskista, takanani oli toinen kisaaja. En ollut pitkään aikaan nähnyt ketään toista juoksijaa, edes toisesta sarjasta. Kysyin kaverilta, mikä matka ja tuli ilmi, että kilpailun toisena perässäni juossut osanottaja, Harri, oli vihdoin saavuttanut minut. Tästä alkoi mielenkiintoinen juoksukamppailu, joka kesti varmaan noin kymmenen kilometrin ajan.
Juostiin kumpikin sinnikkäästi rinta-rinnan 34 kilometrin huoltopisteelle asti. Kuumuus alkoi todella tuntumaan tuossa vaiheessa. Vesi loppui ensimmäisen kerran, mutta se oli suunniteltua ja odotettua. Jäin juomaan kunnolla ja täyttämään juoksureppuni juomasäiliötä. Jäin tässä kohtaa toiselle sijalle, sillä Harri veti nopeasti huollon läpi. En enää nähnyt häntä, mutta eroa ei silti voinut olla kuin minuutti tai kaksi.
Kuva: © Mikko Turunen
Polku paluumatkalla noudatti oikeastaan aivan samaa maastoprofiilia kuin alun ensimmäiset 15 kilometriä: helppoa, sileää hiekkapohjaista nautiskelupolkua järvien rantoja pitkin. Tai nautiskelua se olisi ehkä ollut, jos jalat eivät olisi alkaneet jo painamaan ja kuumuus tuntumaan aiempaa tukalammalta. Uupumuksesta huolimatta juoksu kulki suhteellisen hyvin, mutta kävelyä piti lisätä enemmän. 40 kilometrin paikkeilla eivät enää loivatkaan ylämäet sujuneet juosten ilman, että syke olisi noussut liian korkealle. Kilometrejä oli silti vielä paljon edessä ja energiaa on säästettävä, jos mieli maaliviivan ylittää. Näillä keleillä on oikeasti ymmärrettävä lämpöhalvauksen riski tai yhtäkkinen tuupertuminen polun varrelle. Ja jos niin kävisi, sillä ei olisi mitään väliä kuinka hyvin juoksu sitä ennen olisi kulkenut, eikä sillä, vaikka matkaa olisi ollut jäljellä vain pari kilometriä.
Paluumatkalla tuli koettua kenties vaikuttavin polkujuoksuelämys koko mun juoksuharrastusaikana. Järven rannassa pienessä kosteikossa kuului edestä päin veden loiskintaa. Ensin ajattelin, että siellä on retkeilijöitä uimassa, mutta yllätykseksi muutama poro vietti siellä hellepäivän siestaa. Ne säikähti aikalailla, sillä nähdessään minut ne juoksivat samalla hetkellä paniikinomaisesti karkuun. Huvittavinta oli se, kun kaksi niistä juoksi lähimpään laavuun sisälle. Mutta tajutessaan, että olivat vain juosseet umpikujaan, ne säntäilivät sieltä karkuun kohti järveä. Tilanne oli samanaikaisesti koominen ja upea. Olin siinä vaiheessa jo hyvin uupunut juoksemisesta, mutta tuo tilanne piristi hurjasti tunnelmaa.
Saavuin viimeiselle huoltopisteelle, mikä oli 42 kilometrin kohdalla. Näin siellä suureksi yllätykseksi ensimmäistä kertaa tutut kasvot. Turun polkujuoksupiireistä Asko oli myös tullut Kainuuseen juoksemaan. Hän oli kuitenkin toisessa sarjassa juoksemassa, joten ei tarvinnut lähteä hänen kanssaan juoksemaan kilpaa tällä kertaa. Vaihdettiin Askon kanssa muutama sana, täytin viimeisen kerran lötköpullot ja heitin kauhalla viileetä järvivettä päälleni. Kuulin huollossa että kärjessä edelläni juokseva Harri oli juuri äskettäin ylittänyt huollon. Vaikken ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, olin ilmeisesti silti pysynyt aivan hänen perässään pitkän aikaa.
Viimeisillä kilometreillä aika ajoin näin edessäni muita juoksijoita. Välillä olin näkevinäni edelläni menevän kärkimiehen, mutta pieneksi pettymykseksi huomasin heidän aina olevan muiden sarjojen menijöitä. Juoksu aivan lopussa ei oikeastaan enää ollut juoksua, vaan pikemmin sellaista hidasta kävely-hölkkää. Jyrkät harjut viimeisillä kilometreillä veivät loputkin mehut, mutta jonkinlaisen peruskuntovoiman avulla etenin hissukseen maalia kohden.
Kuva: © Mikko Turunen
Kisakeskus tuli viimein vastaan ajassa 5 tuntia 39 minuuttia. Maalissa vastassa odotti puolisoni Susanna, hänen äitinsä Paula ja kärkimies Harri. Tuuletukset olivat paikallaan – samoin kuin onnittelut ja muutama sananvaihto kilpailun voittajan kanssa. Oli uskomattoman hieno kokemus päästä maaliin toiselle sijalle näin pitkällä matkalla – ja vielä, kun siihen sisältyi hieno kamppailu pitkän matkan ajan. Vastaavaa kokemusta ei ole aiemmin tullut vastaan koko mun juoksuharrastukseni aikana.
Maaliintulon tuuletukset
Kainuu Trail oli upea kokemus kauniissa Hossan Kansallispuistossa. Järjestelyt olivat moitteettomat. Huolto pelasi ja reittimerkintöihin oli panostettu. Muutamiin risteyskohtiin ja kaksisuuntaisiin polkuosuuksiin olisi ehkä toivonut ylimääräisen talkoolaisen paikallle varmistamaan reitin kulun ja oikean juoksusuunnan. Muuten olin oikein tyytyväinen. Kainuu Trail on tapahtuma, jota voin hyvin mielin suositella esimerkiksi ensimmäiselle ultrajuoksuun suuntaavalle polkujuoksijalle.
Kuva: © Mikko Turunen
Kirjoittaja Esa Lehti on Team La Sportiva Finland -juoksija |
Toukokuussa NUTS Karhunkierroksen 55 kilometrin matkalta saadun polvikivun jälkeen en kuitenkaan pystynyt harjoittelemaan lainkaan muutamaan viikkoon. Lisäksi meillä koittaa pian omat häät, joiden järjestelyihin olen suunnannut suurimman osan ajastani ja energioistani viime aikoina. Kärsin selkeästi myös pienestä motivaation puutteesta harjoittelun suhteen. Koin, että jos juoksen Ylläksellä 66 kilometriä, haluan valmistautua siihen paremmin fyysisesti, mutta etenkin henkisesti. Olisihan tuo ollut elämäni pisin juoksumatka. Päätin siis muuttaa kisamatkan 37 kilometriin, mikä osoittautuikin tämän hetkiseen tilanteeseen paljon sopivammaksi ratkaisuksi. Tästä tulisi kisareissun sijaan kesälomareissu!
Saavuimme paikalle jo torstaina, sillä puolisoni oli starttaamassa perjantaina satamailiselle. Kävimme illalla tiimikaveri Mian ja valokuvaaja Rami Valosen kanssa Kesänkitunturilla kuvailemassa. Samalla sai jaloiteltua pitkän ajomatkan päätteeksi sekä vähän esimakua Pirunkurusta, jonka ainakin itse koen kisareitin haastavimmaksi osuudeksi.
Kuva: ©Rami Valonen/ NUTS
Perjantaipäivä meni kisakeskuksella pyöriessä ja tuttuja moikkaillessa. Laitoin myös omat kisakamppeet valmiiksi seuraavaa päivää varten. Illan vietin jälleen hääjärjestelyjen parissa sekä 166 kilometrin matkalaisten gps-palluroita seuraten.
Puolisoni sai urakkansa päätökseen lauantaina aamupäivällä, joten ehdin näkemään hänen huikean maaliintulon. Onneksi olin laittanut lähes kaiken edellisenä päivänä valmiiksi, koska muuten olisi tullut kiire kello 12.00 starttiin. Unohdin itseasiassa kuulokkeet huoneeseen, jotka kävin vielä nopeasti hakemassa ennen lähtöä. Tykkään kuunnella musiikkia yleensä koko suorituksen ajan, joten nytkin kuulokkeet oli saatava matkaan.
Ylläsjärven huoltoon saavuin ajassa 1:35. Järkytyin, kun tajusin, että olin juonut tuohon mennessä alle 0,5 litraa! Olisi ilmeisesti pitänyt keskittyä muuhunkin kuin kesähittien kuunteluun. Juomani nesteen määrä oli aivan liian vähän kovassa helteessä. Virhe oli jo tapahtunut ja nyt vain aloin jännittämään, mitä juomattomuudesta mahdollisesti seuraa. Näin lyhyellä matkalla ei nestehukkaa enää oikein korjailla. Huollossa join runsaasti, kastelin pään vedellä ja otin muutamat sipsit matkaan ja lähdin kävelemään Ylläksen rinnettä ylöspäin. Se olikin sitten kirjaimellisesti pitkä ja kivinen tie!
Matkaani liittyi triathlonia harrastava Heini, jonka kanssa olin juossut jo pari kilsaa ennen huoltoa. Heinin selkää tulikin tuijoteltua käytännössä koko loppumatka. Ylämäissä olin Heiniä vahvempi, mutta alamäissä hän tuli aina uskomattoman rennolla askeleella musta ohi ja kovaa tulikin. Tasaisella yritin parhaani mukaan pysyä hänen perässä.
Lasku Ylläkseltä oli aikamoista rynkytystä etureisille ja etenkin vatsalle. Pitkän alamäen jälkeen tuntui hetken siltä, että nyt ne pelkäämääni vatsavaivat sitten alkaa. Myös ennustamani nestehukka alkoi konkretisoitumaan kramppien muodossa. Matka toiseen huoltoon oli lyhyt ja se olisi ollut helposti juostavaa baanaa, mutta keskityin vain minimoimaan vatsanväänteet ja krampit. Kellokkaan huollossa taas pään totaalikastelu kylmällä vedellä ja matka kohti Pirunkurua voi alkaa!
Tässä vaiheessa meinasi ottaa krampit naisesta vallan. Suola auttoi aina vain hetkeksi. Oli pakko hidastaa tahtia. Ensin kramppaili etureidet, sitten vasen takareisi. Reitin rankin osuus olisi vielä edessä: Pirunkuru, tuo vitsikäs lappilainen kidutuskeskittymä kuten Syvälän Minna osuvasti totesi. Mietin, että miten ihmeellä sieltä voi näillä jaloilla ja tässä kelissä selvitä elossa. En ole koskaan edes ulkomailla kokenut vastaavaa kuumuutta kuin mitä siellä kivikammion keskellä, missä ei ollut tietoa pienimmästäkään tuulenvireestä. Keli oli kuitenkin kaikille ihan yhtä tukala.
Kun sitten lopulta tuskaisen ja liian pitkään kestäneen nousun jälkeen Kesänkitunturin päällä ehdin ajatella, että nyt on jäljellä enää noin 6 kilometrin alamäkivoittoinen pätkä maaliin, en pystynytkään juoksemaan. Vasen takareisi oli aivan krampissa. Lisää suolaa, venyttelyä ja ravistelua, niin pääsimme taas hiljalleen yhdessä reiteni kanssa matkaan. Myös säären lihakset alkoivat kramppailemaan, mutta se ei ollut mitään reisikramppeihin verrattuna. Yksikin kiveen potkaisu, huonosti astuttu askel, saati kaatuminen olisi saanut mun koko kropan niin pahaan tilttiin, että varmaan kouristelisin edelleen Kesänkitunturin juurella jos näin ikävästi olisi päässyt käymään. Niinpä matkani eteni hyvin varovaisilla ja harkituilla hölkkäaskelilla. Ärsytti, sillä tarjolla oli helppoa polkua ja vain muutama kilsa maaliin.
Siinä vaiheessa, kun jaloissa ei ollut enää lihaksia, jotka voisivat krampata, siirtyivät krampit ojentajiin. Se pikkasen jopa huvitti mua; kaikenmoisia vaivoja on mullakin ollut, mutta käsikrampeista juoksukisoissa ei ollutkaan vielä kokemusta. Käsikrampit ei sinällään haitannut juoksua lainkaan, mutta kertoi kuinka kuiva elimistöni oli. Vesikin alkoi loppumaan. Olin vetänyt jo kaikki omat suolatabletit, joten jouduin vielä vikalla viidellä kilometrillä pyytämään suolaa eräältä 100 kilometrin juoksijalta. Kiitos hänelle.
Heinin selkä oli aika kaukana, jota kuitenkin saavutin kivuista huolimatta koko ajan. Olen vahvempi tasaisen juoksija kuin polkujuoksija, ja yleensä väsyneilläkin jaloilla pystyn juoksemaan jonkinlaista vauhtia, joten päätin, että nyt vaan painan loppuun asti. Sain Heinin kiinni. Ohitin viimeisellä kilometrillä vielä toisenkin naisen. Kai tuota siis jonkinlaiseksi loppukiriksi voisi kutsua.
Loppuaikani oli 4:24:26. Maalissa oli vastassa oma puoliso sekä tiimikaverit Jukka ja Kirsi sekä Petra. Tunnelma oli katossa. Olin tyytyväinen juoksuun vaikka mokasinkin juomisen kanssa pahasti. Vasta majoituspaikassamme minulle selvisi, että sijoituin naisissa 20/348. Sijoitus on minulle aina toisarvoista, tärkeintä on se fiilis mikä suorituksesta itselle jää. Oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa top 20 sakkiin ja nauttimaan näistä polkujuoksufestareista!
Kirjoittaja Nelli Avikainen on Team La Sportiva Finland -juoksija. |
Blogijutun esittelykuva: ©Rami Valonen/ NUTS
]]>1988 kisasin 20 km Pääkaupunkijuoksun Helsingin keskuspuistossa. Se meni helposti ajassa 1 tunti 18 minuuttia. Siitä kai se kiinnostus polkujuoksu kisoihin heräsi, vaikka reitti toki kulkee kevyen liikenteen hiekkateitä.
Kolmekymppisenä 1991 juoksu alkoi kulkea. Vedin Länsiväyläjuoksun 16,5 km alle tunnissa. Silloin oli iso triathlon-innostus ja harjoittelin juoksun ohella pyöräilyä ja uintia. Treeniaika oli kortilla, joten asetin asiat tärkeysjärjestykseen ja sanouduin irti tuottoisasta IT-urasta.
1992 asustelin Club La Santa -urheiluhotellissa Lanzarotella. He tarjosivat osallistumista pieneen paikalliseen polkujuoksukisaan mäkisessä maastossa. Voitin puolimaratonin mukavilla fiiliksillä omalla ennätysajalla 1:24. Huomasin tykkääväni jyrkistä vuorireiteistä.
Kesällä 1995 matkustin treenaamaan ja osallistumaan vuorijuoksukisoihin Sveitsin Alpeilla. Juoksin Vilan Berglauf 13 km +1840m, Frutigen-Adelboden Berglauf 20 km +950m, Gotschna Berglauf 11 km + 1080m. Nämä jyrkkiä vuorenrinteitä noustavat kisat kuuluisivat kai nykyään kategoriaan Skyrunning.
Päätin kokeilla ensimmäistä polkujuoksu-ultraani Davosissa: Swiss Alpine Marathon 67 km +2300m. Matka taisi olla oikeasti 72 km. Aikaa meni 7:29. Se oli todella hieno kokemus. Loppu onkin sitten historiaa.
Vuonna 1996 osallistuin Etelä-Afrikassa maailman vanhimpaan maantiellä järjestettävään ultrajuoksuun Comrades Marathon. Se on noin satavuotias kisa, johon ilmoittautuu noin 20 tuhatta juoksijaa vuosittain. 87 km reitti nousi Intian valtameren rannalta ylös vuoristoon maaliin. 9,5 tunnin ponnistelun aikana tuli selväksi se, että asvaltti on jaloille kovempi alusta kuin polut.
Hyvä kysymys! En pysty kyllä millään valitsemaan vain yhtä monista ikimuistoisista polkujuoksukisoista: Transgrancanaria, Trail Verbier St-Bernard, Eiger Ultra Trail, Lavaredo Ultra Trail, Ultra Trail du Mont Blanc, Western States 100, Swiss Peaks 360 tai Tor des Geants - ehkä joku noista. Tai sitten NUTS Karhunkierros, Ylläs Pallas ja ehkäpä pian Distance 300.
Vastaan tähän, että 1986 tekemäni Gunung Tahan Trail viikon yksinvaellus maailman vanhimman Taman Negara -sademetsän halki Malesiassa. Sitä pidetään Kaakkois-Aasian kovimpana trekkauspolkuna. Nousumetrejä kertyy 126 km matkalla 3800.
Silloin ei ollut GPS-laitteita, eikä kunnon karttojakaan, eikä ne polutkaan olleet siihen aikaan kovin hyvin merkattuja. Pääsin korkeimmalle huipulle, vaikka pudotin vahingossa juomaveteni rotkoon kuivimmalla osuudella, sotkeuduin piikkiliaaneihin jumiin ja iilimadot kuppasivat vertani.
Paluumatkalla tyhjällä repulla juostessa energiat loppuivat ja eksyin lukuisissa jokien ylityksissä. Veden pinta nousi sadekauden alkaessa, yllätys yllätys! Selvisin tuurilla ja viidakon ystävällisten aboriginaalien asukkien avustuksella hengissä.
Lempinimi sai muistaakseni alkunsa helmikuussa 2012 Transgrancanaria 125 km kisassa.
Sauvakävelimme hernerokkasumussa kohti Las Palmasin maalia yöllä amerikkalaisen Dreama Waltonin kanssa, jota en silloin tuntenut vielä. Taisin lausahtaa jotain über-viisasta kuten, “We can finish this fu*king sh*t, just keep on plodding along the trail.” Eli talsitaan tätä tyhmää polkua sinne helkutin maaliin asti vaan, niin kyllä se siitä.
Ilmeisesti tämä verbaalinen lahjakkuuteni ja loppumaton itsepintaisuuteni teki lähtemättömän vaikutuksen erityisesti näihin uusiin USA:n puolustushommissa palveleviin ystäviini.
Sitten, kun sama jengi näki aina toisiaan UTMB 2014, Zugspitze Ultra Trail ja muissa Euroopan tapahtumissa, niin alettiin ihan vitsinä käyttää joka paikassa tuota nimeä Trailplodder, kun en muutenkaan ole yleensä se ihan kaikkein nopein juoksija porukassa.
Myös se osaltaan vaikutti, että oikea nimeni Jukka Kukkonen ei kaksoiskonsonantteineen oikein taivu vieraskielisille ystäville, varsinkaan parin unettoman yön jälkeen.
Olen jo vuosia ollut innokas podcastien kuuntelija. Kuuntelen niitä lenkeillä, työmatkoilla, reissatessa ja kotona.
Kaipasin kuitenkin autenttista kotimaista ultrapolkujuoksu podcastia, joka olisi äänitetty livenä suoraan oikeassa metsässä poluilla. Western States 100 kisan jälkeen 2019 olin vieraana Mikael Heermanin Polkuporinat podcastissa, mikä äänitettiin Nuuksiossa Backyard Ultran lähtöpaikalla ulkona, mutta kuitenkin retkikatoksen alla ja pöydän ääressä istuen.
Aloin miettiä, olisiko mahdollista tehdä oma podcast yksinkertaisesti puhelimella metsässä poluilla liikkuen. NUTS Karhunkierros 166 km jälkeen sunnuntaina turinoin niitä näitä teknisistä toteutuksista Jokke Kaarteenahon kanssa Rukahovissa, ja hän sanoi kaiken toimivan ulkomaisissa pilvipalveluissa.
Silloin minulla niin sanotusti välähti ja tajusin ratkaisevan idean, jota kehittelin ja testailin pari viikkoa ennen TRAILPODDER-podcastin lopullista lanseerausta. Toteutus toimii ja onnistui käytännössä erinomaisesti, jopa yli odotusten. Ohjelma on saavuttanut suuren polkujuoksuyleisön suosion.
Todella kovia juttuja ja huimia ideoita on kehitteillä. Kuitenkin NUTS Distance 300 -kisan yhteydessä epävarmuustekijänä on Lapin nettiyhteydet. Varmana vinkkinä mainittakoon, että ainakin Juha Jumiskon ystävien kannattaa pysyä kuulolla lähiaikoina. Minulle saa mielellään myös esittää omia toiveita ja ideoita podcastin suhteen.
TRAILPODDER-podcastia voit kuunnella osoitteessa https://anchor.fm/jukka-kukkonen |
Samassa lähtöryhmässä sattui olemaan La Sportivan huippukiipeilijä Andy Gullsten. Kaveri herätti huomiota seisomalla käsillään uudet La Sportiva Cyclon Boat jaloissaan. Olen nähnyt hänet joskus tekemässä reittejä Kiipeilyareenalla, missä käymme poikani kanssa usein.
Vasemmassa kuvassa Andy ja Jukka. Oikeassa kuvassa Jukka 21 km reitillä.
Sää oli mitä parhainta kesäpoutaa, joskin hiostuttava. Se ei minua haitannut, koska juoksisin tämän kisan rauhallista vauhtia johtuen parin viikon takaisesta NUTS Karhunkierros 166 km -kisasta. Tavoitteeni oli juosta 21 km alle kolmessa tunnissa.
Reitti koostuu 12 ja 9 km pituisista lenkeistä, jotka molemmat päättyvät lähtö-/ maalialueelle Espoon Pirttimäkeen. Hienoa tässä kisassa on se, että osallistujat saavat itse päättää kisan aikana jatkamisestaan mahdolliselle toiselle kierrokselle. Tämä on loistava idea!
Tämä oli minulle ensimmäinen Bodom Trail 21 km kisa, koska olen aiemmin osallistunut vain pari kertaa Bodom Night kympille. Sen reitti on osittain sama kuin nyt juoksemani aloituskierros, mutta jälkimmäistä kierrosta en ole koskaan aiemmin nähnyt. Se olikin todella upea!
Kuvassa Jukka. Oikea kuva: Rami Valonen/ Bodom Trail 2021
Reitin pohjoiseen osaan jouduttiin tekemään pieni muutos uuden luonnonsuojelualueen väistämiseksi. Tämä ainakin teoriassa loppuaikaa nopeuttava uusi polku aiheutti sen, että oikeastaan kaikkien 255 maaliin tulleen 21 km juoksijan aika on uusi oma ennätys.
Vähän se Karhunkierros vielä jaloissa painoi, mutta tulin kuitenkin tyytyväisenä mahtavasta tunnelmasta nautiskellen maaliin ajassa 2:55:15. Kolme juomapistettä ja kaksi Triumph-trikooshortsien taskuista kaivamaani energiageeliä riittivät juuri sopivasti loppuun asti.
Juoksuliivin jätin kotiin tällä kertaa, tosin juoksuvyö minulla oli puhelinta varten. Jaloissa oli Jackal GTX -kengät, jotka pitivät sukat kuivana. Kun paitakin oli hihaton, olin todella minimivarustuksella liikkeellä tällä kertaa. Onneksi sadetta ei tullut!
Kiitos kaikille mukana olleille kivasta tapahtumasta. Seuraavana ohjelmassa seuraa kauden pääkisani NUTS Distance 300 by Black Diamond 12.–17.7.2021 Lemmenjoelta Äkäslompoloon. Matka on kirjaimellisesti päätä huimaava 326 km eli noin 200 mailia.
Kirjoittaja Jukka Kukkonen on Team La Sportiva Finland -juoksija. |
Kansikuva: Rami Valonen/ Bodom Trail 2021
]]>Toiveet NUTS Karhunkierroksen järjestämisestä 28.-29.5.2021 olivat korkealla polkujuoksuporukoissa, kun 2020 kisa jouduttiin perumaan. Alunperin suunnittelin juoksevani 83km matkan. Koska olin sen jo 2019 suorittanut, päätin sittenkin lähteä rohkeasti 166km perusmatkalle. Tilaisuus kokea jotain uutta oli liian suuri houkutus ohitettavaksi.
-Jukka Kukkonen
]]>Pääsin intoa puhkuen starttaamaan jo perjantaina klo 8:20 aamulla suoraan Rukan hiihtostadionilta. Tavoitteena oli nyt valmistautua NUTS Distance 300 -kisaan heinäkuussa. Vauhti ja syke pitäisi siten pystyä pitämään 200-mailisen vaatimalla alhaisella tasolla. Lähtöryhmiä oli neljä, joten 134 juoksijaa jakaantuivat mukavasti reitille ilman ruuhkia.
Kuva: Rami Valonen/ NUTS
Vedin alusta loppuun sauvoilla kävellen ylämäet ja tekniset kohdat. Alamäet ja tasaiset hölkkäilin kevyesti aikarajoitusten puitteissa. Napapiirin kääntöpaikalta pitäisi lähteä viimeistään klo 1:20 lauantai aamuna eli 17h startista. Takaisin maaliin Rukalle pitäisi selviytyä 36 tunnissa eli lauantaina klo 20:20 mennessä.
Sää oli poutainen, mutta kolea ja tuulinen. Vaikka aurinko välillä paistoi mukavasti, ei se lämmittänyt paljoakaan kylmän pohjoistuulen puhaltaessa. Lämpötila vaihteli 0-6 asteen välillä. Vaatetus oli sen mukainen, La Sportivan kevyt sadetakki, juoksupaita, lippis, sormikkaat, pitkät juoksutrikoot, juoksuliivi ja Akasha kengät.
Ravitsemuspuolella kokeilin ensimmäistä kertaa sellaista, että vedän koko satamailisen ilman energiageelejä, urheilujuomia tai kokista. Suurin syy tähän oli vain kokeilunhalu ja uteliaisuus. Testi sujui yllättävän hyvin erilaisilla vegaanisilla karkkipusseilla, patukoilla ja suklaalla. Juomapulloissa (2 x 05,L lötköpulloa) kannoin vain vettä, mutta huoltopisteillä join kahvia, teetä ja alkoholitonta olutta. Oulangassa söin kasviskeittoa ja Hautajärvellä pari vegepizzaa.
Kisa eteni mukavasti ilman suurempia ongelmia. Toki pari pikku pannutusta tuli, mutta se ei ollut mikään yllätys näinkin juurakkoisilla poluilla. Yöllä tuli niin kylmä, että jouduin laittamaan kahdet sormikkaat päällekkäin sormien jäätyessä. Onneksi polut olivat lumien sulamisen ja kevättulvien jälkeen kuivuneet aika hyvin. Kenkiä tai edes sukkia ei tarvinnut vaihtaa kertaakaan.
Fiilikset olivat korkealla mahtavia Kuusamon ja Sallan maisemia ihaillessa. Isoimmat nousut Rukan lähellä ovat tietysti näin vuorijuoksijana sydäntä lähellä, vaikka reitin nousumetrit jäivät 4350m tienoille. Oulangan kansallispuiston kanjonit ja muut ihmeet jaksoivat myös sykähdyttää mennen tullen. Vuoden 2019 kisassa en ollut pilvien, sumun ja sateen takia tarkkaan näitä upeita maisemia nähnytkään.
Hauskaa oli keskustelut muiden juoksijoiden kanssa. Monet tulivat kyselemään Western States 100 kisasta ja muusta sellaisesta. Aika kului nopeasti jutellessa. Muutenkin tämä ultrajengi on aivan huippukivaa seuraa. Kaikki tsemppailevat ja kannustavat toisiaan aina ja joka paikassa. Jopa lähellä Oulun ja Lapin läänien rajaa vastaan kiitänyt Juuso Simpanen, joka voitti 166km uudella reittiennätyksellä. Itse tulin noin tuplasti myöhemmin maaliin viimeisenä ajalla 35 tuntia 4 minuuttia. Sijoitukseni oli miehissä 62 ja kaikkiaan 71.
Garmin fenix 6X Pro Solarin mukaan keskisykkeeni oli 112 - alhaisin missään vastaavassa kisassa mittaamani. Maaliin tullessa energiataso tuntui siltä, että voisin juosta vielä toisen satamailisen heti perään. Olen siis ilmeisesti jotakuinkin valmis NUTS Distance 300 200-mailiselle 12.-17. heinäkuuta!
Kirjoittaja Jukka Kukkonen on Team La Sportiva Finlandin juoksija. Kuva: Rami Valonen/ NUTS |
Jutun esittelykuva: Rami Valonen/ NUTS
]]>Innostus näkyy myös La Sportiva Suomen polkujuoksutiimissä, josta kilpailemaan lähtevät Nelli Avikainen, Antti Itkonen, Susanna Kujanpää, Jukka Kukkonen, Mia Tuoriniemi ja Elina Virkkunen. Kysyimme, miten he ovat valmistautuneet kisaan ja missä tunnelmissa he lähtevät juoksemaan NUTS Karhunkierrokselle vuoden tauon jälkeen.
Nelli: Tämä on toinen kerta kun pääsen osallistumaan itse tapahtumaan. Kannustusjoukoissa olen ollut mukana vuodesta 2015 lähtien ja olenkin ilmoittautunut 55km matkalle jo kolme kertaa aikaisemmin. Nyt vihdoin näyttää siltä, että pääsen starttaaman.
Antti: Tämä on kuudes kerta. Kahdesti olen juossut 83 kilometrin matkan ja kolmesti 166 km matkan.
Susanna: Kolmas kerta paikalla, toinen juosten.
Jukka: Toinen kerta. 2018 juoksin 83km. Nyt haasteena perusmatka 166km.
Mia: Kuudes kerta. Kolme kertaa on tullut juostua 55km ja nyt kolmatta kertaa 83km matkalle lähdössä.
Elina: Vuorossa on neljäs paluu NUTS Karhunkierrokselle.
Nelli: Tunnelma. Tätä tapahtumaa ei turhaan kutsuta polkujuoksufestareiksi. Tänä vuonna ei koronarajoitusten takia välttämättä päästä ihan samaan fiilikseen, mutta normaalitilanteessa tämän tapahtuman kisatunnelma on jotain ainutlaatuista!
Antti: Hieno reitti ja mukava tunnelma. Karhunkierros on muodostunut perinteiseksi kauden avauskisaksi.
Susanna: Polkujuoksukauden avaustapahtumana NUTS Karhunkierroksen reitin kauneus ja yhteisöllisyys ovat vertaansa vailla. Tänäkin vuonna ne varmasti palkitsevat pandemiavuoden tuomista muutoksista ja haasteista huolimatta.
Jukka: Perusmatka 166km on ollut haaveena jo pitkään. Nyt houkutus nousi niin suureksi, että päätin uskaltautua edestakaiselle seikkailulle.
Mia: Ihan huippu reitti ja tunnelma. Tämän kisan fiilis on jotenkin spesiaali. Nyt korona toki vähän sotkee, mutta ei anneta haitata.
Elina: Kuusamo on aina tarjonnut hienot polkufestarit. Vaikka tapahtuman luonne on tänä vuonna eri, ovat maisemat edelleen samat. Kevään säävaihtelut ovat vaikuttaneet jokaiseen vuoteen omalla laillaan ja mietinkin, millaisessa säässä vaaroille tänä vuonna kivutaan ja onkohan se kiipeäminen jälleen - ihanan raskasta.
Nelli: 55km ja aion juosta Jackaleilla.
Antti: 83 km matkalle. Lähden todennäköisesti Jackaleilla, koska ne ovat suosikkikengät. Kaptivat ovat toinen vaihtoehto, etenkin jos on kovin märkää.
Susanna: Shakaalinpehmein askelin eli Jackaleilla matkaan, mutta puskutraktorinvarmat Akashat odottavat perusmatkan huoltopussissa.
Jukka: Perusmatka 166km Akasha-luottokengillä.
Mia: 83 km ja Jackaleilla. Ne vaan on niin hyvät.
Elina: 166 km matkalle ja Jackalit lähtevät kisakengiksi.
Nelli: Harjoittelin alkuvuoden pääasiassa sileällä, koska tarkoitukseni oli juosta puolimaraton nyt keväällä, kunnes se koronarajoitusten takia siirtyi syksyyn. Olen juossut siis hyvin vähän poluilla, mutta onneksi takana on kuitenkin muilta osin muutama hyvä treenikuukausi. Se, että NUTS KK ylipäätänsä järjestetään, tuli yllätyksenä enkä koe olevani kovinkaan hyvässä kunnossa kisaa ajatellen. Hyvillä fiiliksillä silti lähden matkaan hakemaan uusia kokemuksia!
Antti: Karhunkierros on tällä kertaa minulle puhdas harjoituskisa. En ole suuremmin valmistautunut tätä varten, mutta kisaan lähtö tulee varmasti nostamaan fiilistä.
Susanna: Hyvillä mielin, iloisin askelin ja kilometrejä kerryttäen. Juoksu on antanut kokemuksia vapaudesta korona-aikanakin, jolloin metsän syleily on ollut entistä tärkeämpää. Erityistä kisajännitystä en ole ehtinyt potemaan epävarmuuden ollessa alati läsnä.
Jukka: Epävarmoissa koronatunnelmissa olen valmistautunut NUTS Distance 300 -kisaan jo viime syksystä. Viime hetkellä tilaisuuden tullessa tuli mieleen, että Karhunkierros saattaisi sopia pitkäksi ultratreeniksi puolitoista kuukautta ennen 326km pääkoitosta.
Mia: Kyllä tätä kisaa aina odottaa ja hyvillä fiiliksillä on tullut treenattua. Ihan huippua päästä kahden vuoden tauon jälkeen Karhunkierrokselle.
Elina: Mieli on hyvä ja odottava. Juoksu on harrastus, jota on ollut helppo toteuttaa koronasta huolimatta. Se on lääkinnyt mieltä kaiken keskellä.
Nelli: Pitkän kisatauon jälkeen tavoitteeni on päästä ehjänä ja suht hyvissä voimin maaliin. Kompastuskiveni on usein liian vähäinen juominen ja syöminen kisan aikana sekä maaliintulon jälkeen, joten yritän skarpata erityisesti siinä tällä kertaa.
Antti: Varmaankin jonnekin kahdeksan tunnin pintaan 83 kilometrin matka saisi taittua.
Susanna: Tavoitteena on maaliin pääseminen raatotaksin sijaan omin jaloin. Aion vähintäänkin tuplata edellisen reissun suoritusaikani!
Jukka: Aikatavoite on maksimiaikarajan 34h alitus ja maaliin pääsy. Puolessa välissä Napapiirin kääntöpaikalla pitäisi olla alle 14 tunnissa.
Mia: Jos sitä alle 10 tunnin pääsisi, olisin super tyytyväinen. Mutta jos maaliin pääsen suht hyvissä voimissa, sellaisen fiiliksen kanssa, että parhaani tein, niin sekin riittää.
Elina: Haaveilen vahvasta ja onnistuneesta juoksusta. Upea Kitkajoki on mielessä ja maaliin pääsy haaveissa!
Nelli: Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee osallistumaan vaikka tapahtuman aikataulut menivätkin uusiksi. Tästä se kisakausi taas alkaa!
Antti: Lähdetään yhdessä nauttimaan mukavasta juoksujuhlasta pitkästä aikaa. Valmistaudutaan kisaan hyvin ennakkoon ja ymmärretään järjestäjien päätöksiä sekä ohjeita. He tekevät huikeaa duunia, että kisa voidaan järjestää meille.
Susanna: Muistetaan kaikki auttaa toisiamme niin poluilla kuin niiden ulkopuolella, eikä jätetä Karhunkierroksen poluille mitään muuta kuin tossunjälkiä. Ilon kautta ja kauas!
Jukka: Tsemppiä ja onnea matkaan kaikille osallistujille eri matkoilla. Kiva nähdä tuttuja pitkästä aikaa kisoissa!
Mia: Nauttikaa juoksusta, tästä se taas lähtee! Koronasta huolimatta, tehdään tästä yhdessä hieno tapahtuma.
Elina: Toivotan kaikille iloa ja eteenpäin vievää menoa Kuusamon poluilla!
Kuva: Antti Itkonen NUTS Karhunkierroksella/ ©Guillem Casanova Photography 2019, NUTS
_________ ___ ___ __ __ _ _
Mikä: NUTS Karhunkierros on polkujuoksutapahtuma, jossa on tarjolla neljä erilaista kisamatkaa:
Missä: Ruka, Kuusamo
Milloin: 28.–29.5.2021
_________ ___ ___ __ __ _ _
Esittelykuva: NUTS Karhunkierros, Ruka / ©Aapo Laiho 2019, NUTS
]]>Yksi tämän vuoden lupauksista itselleni oli säännöllisen voimaharjoittelun sisällyttäminen viikko-ohjelmaan. Olen aiempina vuosina harrastanut juoksun lisäksi enemmän ja vähemmän ihan perinteistä punttisalia, käyden viikottain kaikki oleelliset lihasryhmät läpi. Ja tietenkin sillä kaikkien suosimalla tavalla eli yksi lihasryhmä kerrallaan, noudattaen uskollisesti kymmeneen toistoon tähtääviä sarjoja, kolme sarjaa kutakin liikettä -metodia, joten sinänsä painojen heiluttelu ja nostelu ei ole minulle uutta. Toisaalta koskaan aiemmin en ole voimaharjoittelua tehnyt säännöllisesti samaan aikaan kovan juoksuharjoittelun kanssa, vaan punttien nostelu on ollut ikään kuin talvikauden sivuhommaa sen ajan, kun juoksumäärät ovat pienemmissä määrissä.
Olin pitkään jopa ajatellut säännöllisen voimaharjoittelun olevan liki mahdotonta yhdistettynä kunnolliseen, nousujohdanteiseen juoksuharjoitteluun. Viime vuonna ajattelin kuitenkin hieman tarkemmin perehtyä aiheeseen ja vastaan tuli hyvinkin inspiroivaa uutta tietoa liittyen juoksijan voimatreeniin. Olin aiemminkin kuullut maksimi- ja nopeusvoiman hyödyistä urheilijalle, mutta en oikeastaan koskaan kunnolla sisäistänyt sen perinpohjaista ajatusta, ennen kuin kuulin Juha Hulmin haastattelun viime syksyn Polkuporinat-podcastissa. Se oikeastaan avasi silmäni täysin uudestaan sille, mitä ylipäätään voimaharjoittelu tarkoittaa ja mitä kaikkea muuta se voi olla kuin lihasten kasvattelua bodausmielessä.
En asiaa sen enempää lähde tässä kohtaa perustelemaan tai saarnaamaan, koska tekstin varsinainen tarkoitus on esitellä juoksijoille ja muille urheilijoille loistavia kotiolosuhteissa tehtäviä voimaharjoitteluliikkeitä. Jos kuitenkin olet nimenomaan kiinnostunut niistä hyödyistä ja fysiologisesta puolesta tarkemmin, niin lämpimästi suosittelen kuuntelemaan tuon edellä mainitun Hulmin haastattelun. Lisään tekstin loppuun myös linkin yhteen melko tuoreeseen kotimaiseen tutkimukseen liittyen nopeus- ja maksimivoiman hyödyistä juoksijoille.
Esittelen seuraavaksi muutamia suosikkiliikkeitäni, joista kaikki ovat täysin kotiolosuhteissa suoritettavia. Jokaista liikettä voi hieman säädellä lisäpainojen määrällä tai hypättävän alustan korkeudella sen mukaan, miten omat voimatasot ja kyvyt antavat myöten. Itse tykkään käyttää lisäpainoja monissa liikkeissä, mutta niiden käyttö ei ole missään nimessä välttämätöntä. Itseasiassa huippuaituri Annimari Korte kirjoitti taannoisessa somepäivityksessään, ettei vastaavanlaisissa liikkeissä käytä koskaan apunaan lisäpainoa. Tosin hänellä saattoikin olla astetta korkeammat boxit käytössä, minkä päälle hyppiä. Se on joka tapauksessa hyvä esimerkki siitä, että ylimääräisiä painoja ei välttämättä tarvitse, jos tarpeeksi suuren vastuksen saa esimerkiksi hypättävän alustan tai esteen korkeudella.
Itse ostin kotiin aivan tavallisen 40x50x60 kokoa olevan hyppyboxin, koska muunlaista tarpeeksi tukevaa penkkiä tai pöytää ei huushollista muuten löytynyt. Kelpo ostos, mihin olen ollut erittäin tyytyväinen. Sen lisäksi lisäpainoina on kahvakuulasarja, josta melkein kaikkiin liikkeisiin riittää oikein hyvin 10 kilon pari. Joissain liikkeissä saatan välillä hurjastella ja ottaa painavampaakin kuulaa mukaan leikkiin, mutta useimmiten olen silti ennemmin suosinut pidempää liikerataa kuin suurempaa painoa.
Huomioitavaa on myös, että osa liikkeistä on nimenomaan nopeusvoimaan tähtääviä, kun taas toiset kallistuvat enemmän maksimivoiman, liikkuvuuden ja tasapainokyvyn kehityksen puolelle. Siihen, miten nämä kaksi hieman toisistaan poikkeavaa liiketyyppiä tulevat ilmi juoksukunnossa, en osaa tarkkaan sanoa. Todennäköisesti se on asia, mihin ainoa oikea henkilö vastaamaan olisi alan koulutettu ja kokenut valmentaja. Sen sijaan pyrin olla liikaa hifistelemästä näiden kanssa ja teen harjoitteita vain puhtaasti fiiliksen mukaan, vaihdellen hieman joka viikko, mitä liikkeitä milloinkin teen.
Käytän voimaharjoitteluun aikaa noin 45 minuuttia viikossa. Ennen harjoitusta jalkojen olisi syytä olla hyvin levänneitä aivan kuten kaikkien muidenkin tärkeiden avainharjoitusten kohdalla. Jos haluaa samana päivän juosta lenkin, niin suosittelen sen suorittamista vasta voimatreenin jälkeen. Lenkin intensiteetin tulisi olla matalahko eikä mielellään kovin pitkä. Myös kaikki muunlainen kevyt ulkoliikunta kuten pallottelu tai muu sellainen käy oikein hyvin palauttavasta jäähdyttelytreenistä. Tarkoitus on kuitenkin, että voimaharjoittelu on se päivän pääharjoite ja sille annetaan niin sanotusti kunnolla paukkuja.
Oleellinen asia jokaisen liikkeen kohdalla on, että niiden vastus olisi melko kova – huomattavasti kovempi kuin, jos tehtäisiin tyypillistä kymmenen toiston sarjaa kuntosalilla, tai perinteistä kuntopiiriä pitkillä minuutin mittaisilla sarjoilla. Kuntosalilla tämä on helppoa koska tilat ovat erinomaiset ja suurilla lisäpainoilla saa maksimivoiman kehitykseen vaadittavaa painoa tankoon niin paljon kuin sielu sietää. Kotiolosuhteissa sen sijaan pitää hieman käyttää luovuutta. Siksi monet liikkeistä on vuorotellen yhdellä jalalla tehtäviä, koska esimerkiksi tavallinen kyykkääminen pelkillä pienillä käsipainoilla on sen verran kevyttä, ettei se palvele tämän harjoittelun tavoitetta eli voimantuoton lisäämistä jokaiselle juoksuaskeleelle.
Sarjojen tulisi olla lyhyitä, missä on vain muutama terävä ponnistus, joista jokaiselle antaa kaikkensa. Tarkoituksena ei siis ole tehdä pumppaavaa tai uuvuttavaa kestävyyssuoritusta, sillä sitä juoksija saa, tai ainakin pitäisi saada tarpeeksi kovemmista juoksuharjoituksista. Sarjojen väliin on suositeltavaa käyttää pitkiä, muutaman minuutin mittaisia palautumisaikoja, joiden jälkeen jalat olisi taas kunnolla latautuneet seuraaviin toistoihin. Itse olen kyllä sen verran kärsimätön, että olen tehnyt sarjojen väliin muuta voimailua kuten leuanvetoja, punnerruksia tai yläkroppaan kohdistuvia kahvakuulaliikkeitä. Mutta nekin pitäisi tehdä maltilla, ettei kroppa mene maitohapoille ja väsy, jolloin tärkeät jalkoihin kohdistuvat pääliikkeet saattaisivat helposti kärsiä.
Pistoolikyykky on tämän hetkinen suosikkiliikkeeni, vaikka onkin minulle erittäin haastava, koska olen aina ollut melko kankea, ja tämä liike jos jokin vaatii voiman lisäksi hyvää liikkuvuutta ja tasapainokykyä. Liike on itseasiassa jopa ärsyttävän vaikea! Niin ärsyttävä, että se on juuri sen takia erittäin koukuttava. Vähän samaan tapaan kuin joillakin on tavoitteena treenata ensimmäistä leuanvetoa tai muscle-uppia, niin itselläni on tavoitteena, että onnistuisin joskus tekemään kummallakin jalalla tyylipuhtaita pistoolikyykkyjä.
Pistoolikyykkyä voi harjoitella myös avustettuna ottamalla toisella kädellä kiinni vaikkapa pöydän reunasta. Aluksi voi ottaa vaikka oikein reilulla otteella, mutta kehityksen myötä tulisi otteen voimakkuutta vähentää, esimerkiksi hakea vain pientä lisätukea sormenpäillä.
Toinen, vielä helpompi yhdenjalan kyykky on nousu istuma-asennosta. Tämäkin on tavallaan myös pistoolikyykyn helpotettu versio. Liike toimii parhaiten jos käytössä on tarpeeksi matala taso, jolta nousta. Itselläni on boxi matalimmalla 40 sentin korkeudella ja tehostan liikettä vielä yhdellä kahvakuulalla. Vastusta on helppo säädellä kehityksen mukaan, jos kotoa löytyy laajempi skaala käsipainoja.
Ja jotta kyykkyliikkeet eivät heti loppuisi kesken, niin nostetaan esiin vielä yksi liike: yhdellä jalalla nousu korkean tason päälle. Pyri olemaan ponnistamatta toisella jalalla liikaa. Jos liike ei meinaa onnistua ilman voimakasta alemman jalan avustavaa ponnistusta, niin kokeile matalemmalta tasolta. Jos alempi taso on taas liian matala, niin leikkiin voi tuoda mukaan kahvakuulan lisäpainoksi.
Tasajalkakyykkyhyppy on oikeastaan ainut kummallakin jalalla toteutettava liike, jonka olen keksinyt. Normaalisti takakyykky olisi ehdottomasti se pääliike kuntosalilla, kun lisäpainoa saa vaikka tuplasti oman painon verran, mikäli niin kova sälli sattuu olemaan. Mutta miten sama liike sitten onnistuu kotona, kun käytössä on verrattain pieniä käsipainoja? No ei oikeastaan muuten kuin yhdistämällä liikkeeseen räjähtävä tasajalkahyppy lisäpainojen kera. Toisin sanoen liike ei sinällään ole maksimivoimaa kasvattavaa, vaan tässä tapauksessa nopeusvoimaa kehittävää. Juoksijalle se on varmasti silti aivan yhtä hyödyllistä.
Saksihyppy on klassinen jokaisen juoksijan perusliike mikä on varmasti kaikille tuttu kuntopiireistä ja vaikka mistä. Mielestäni liike on kuitenkin hieman liian kevyt, jos sen tekee pelkällä kehonpainolla. Siksi tykkään ottaa mukaan kahvakuulat kumpaankin käteen tuomaan sopivasti lisävastusta. Vastuksen määrän tunnen sopivaksi siitä, kun huomaan, että jo muutaman hypyn jälkeen jokainen loikka alkaa merkittävästi menettämään tehokkuutta. Eli tavoitteen mukaiset muutama puhdas, terävä toisto per jalka on tällä menetelmällä saavutettu.
Yhden jalan loikkaa hieman kovemmalla temmolla, pienen lisäpainon kanssa näkee usein kuntosalillakin tehtävän, mutta ilman tuota räjähtävää hyppyä. Tämä on helppo liike, joka ei vaadi ihmeemmin tasapainoa tai liikkuvuutta. Yhden jalan loikka on mukava, vauhdikas harjoite, jota on helppo säädellä ottamalla mukaan isompaa käsipainoa kehityksen myötä.
Toinen vaihtoehto edelliselle on yksinkertaisesti yhden jalan hyppy boxille. Vaatii ehkä hieman rohkeutta ja riskinottoa, mutta sellaista se urheilu välillä on. Pyri tekemään jokainen toisto rauhassa ilman turhaa hosumista. Lisäpainoja en välttämättä suosittele lainkaan. Liikkeen toinen variaatio on ottaa vauhtia parin kävelyaskelen verran ennen loikkaa. Tällöin on myös mahdollista hieman nostaa boxin korkeutta, mutta täysin omalla vastuulla. En siis vastaa mahdollisista haavereista!
Yhden jalan maastaveto on oivallinen liike, jota näkee paljon tehtävän kuntosaleilla. Itse asiassa se ei vaadi kovin paljoa lisäpainoa edes kuntosalillakaan, missä painoja olisi tarjolla vaikka kuinka. Otollinen liike siis kotitreeniin! Ylösvedon kun tekee vielä reippaalla nopeudella ja yhdistää päälle räjähtävän loikan niin mikäs sen parempi!
Mainittakoon vielä yksi yhden jalan pomppuliike, joka suoritetaan matalalla tasolla lisäpainojen kanssa ja voimakkaalla hypyllä, mihin yhdistetään mukaan vielä reilu polvipotku. Se on suhteellisen helppo liike, jonka voi tehdä tiuhaan tahtiin, mutta vaatii vaan reilusti voimaa mukaan peliin. Yksi suosikeistani.
Viimeisenä erikoisuutena on liike, jota en itse asiassa ollut koskaan ennen tehnyt kuin vasta tätä videota kuvatessa. Polviltaan hyppy ylös jaloilleen. En oikein osaa sanoa tästä vielä paljoa, mutta erityispiirteenä verrattuna muihin liikkeisiin on lantion tuominen mukaan vauhdittamaan ponnistusta. Pitää kokeilla jatkossakin ja miettiä, miltä se vaikuttaa osana treenikokonaisuutta.
Koska aina ei urheilun tarvitse olla niin vakavaa, ota vaikka koira tai muu perheenjäsen kantoon ja mukaan kyykkytreeniin. Hauskoja treenihetkiä!
Lopuksi vielä yhteenvetona ajatuksia alkuvuoden juoksuharjoittelustani. Aloitin tammikuussa treenaamaan juoksunopeutta kovemmilla tehoilla kuin koskaan aiemmin. Viikottaiseen ohjelmaan kuului vauhdikkaita tasamaanvetoja, ylämäkijuoksua, tasavauhtista pitkää lenkkiä ja vielä niiden päälle voimaharjoittelua. Välillä jalat olivat melko kipeinä kaikista näistä treeneistä, mutta kaikki suunnitellut harjoitukset tuli silti tehtyä.
Nopeuskausi oli kolmen kuukauden mittainen ja lopputuloksena oli selkeä nopeuden kehitys, mikä näkyi maaliskuussa tekemieni testijuoksujen vauhdeissa. Kevään tullen treenamiseni painottuu jatkossa enemmän pitkiin polkumatkoihin ja suunnistukseen, mutta tarkoituksena on silti pyrkiä jatkamaan myös voimaharjoittelua läpi koko vuoden. Toiveena on, että se vähintäänkin vahvistaisi niveliä ja lihaksia sen verran, että välttyisin pahoilta rasitusvammoilta, kun matkat pitenevät, ja vauhtiakin on nykyään enemmän kuin viime vuonna. Hienoa olisi, jos se olisi osaltaan ylläpitämässä alkuvuonna kehittämääni nopeuskuntoa koko tulevan juoksukauden läpi. Ainakin, jos tutkimuksiin on luottaminen, sen pitäisi olla täysin mahdollista.
Toivon, että kirjoitukseni inspiroi muitakin polkujuoksuharrastajia tekemään voimaharjoittelua muun lenkkeilyn ohella ja kokeilemaan uusia liikkeitä. Halusin esitellä nimenomaan liikkeitä ja harjoitusmetodeja, joita ei juuri tule vastaan netissä tai sosiaalisessa mediassa – aivan kuin koko maksimi- ja nopeusvoiman treenaaminen olisi vain huippu-urheilijoiden piireissä toimivien valmentajien visusti varjeltu salaisuus, josta ei vaan kukaan tavallinen kuntoilija saisi tietää. No näin se ei varmaan ole, vaikka siltä se välillä vähän tuntuu.
Joku sanoi kerran, että kestävyysjuoksijat on sitkeitä kuntoilijoita hyvässä sekä pahassa. Tarkoittaa, että aivan yhtä sitkeitä kun he ovat juoksemaan pitkiä matkoja, niin ovat he myös yhtä sitkeitä uskomaan vanhoihin jo murrettuihin myytteihin liittyen juoksijan voimaharjoitteluun. Samalla, kun akateemisista piireistä kantautuu uusia tutkimustuloksia kestävyysjuoksijan voimaharjoittelusta, niin silti yhä enemmän näkee juoksuharrastelijoiden tekevän uskollisesti perinteistä kuntopiiriä, kevyillä painoilla ja pitkillä toistomäärillä, mikä on toki hyvää liikuntaa sekin, mutta ei tutkimustulosten mukaan varsinaisesti tue juoksukunnon kehitystä, kuin ehkä korkeintaan aivan aloittelevilla lenkkeilijöillä.
Jos olet kiinnostunut antamaan blogitekstistäni kommenttia, palautetta, tai jos mielessäsi on omia hyviä kotona tehtäviä voimailuliikkeitä, niin kerro niistä ihmeessä Instagramin puolella tätä bloggausta koskevan julkaisun kommenttikenttään.
Kirjoittaja Esa Lehti on Team La Sportiva Finlandin juoksija. |
Polkuporinat, Lihastohtori Juha Hulmi
https://radioplay.fi/podcast/polkuporinat/listen/2035100/
Pirkola, Leena (2020) Kesävyysjuoksun lajianalyysi ja valmennuksen ohjelmointi: Voimaharjoittelun näkökulma
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/68727/1/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-202004282929.pdf
]]>Uuden kengän hankinta kannattaa aloittaa siitä, millaiseen tarpeeseen kenkää etsit.
Blogikirjoituksessa on käyty läpi kauden 2021 polkujuoksukenkämallien teknisiä ominaisuuksia sekä kerrottu kenkien suunnittelusta ja käyttötarkoituksesta. Omakohtaisia kokemuksia jakavat myös Team La Sportiva Finland -juoksijat, joilla on kertynyt runsaasti käyttökokemusta eri kenkämalleista ja eri matkoilta. Jutun lopussa on koonti kaikista malleista sekä tekniset speksit jokaisesta kengästä.
]]>Jokaisen kengän suorituskyky on erilainen eri matkoilla ja erilaisessa maastossa. Ne ovat luonnollisesti parhaimmillaan, kun niitä käytetään siihen tarkoitukseen, mihin ne on suunniteltu, mutta myös omilla mieltymyksillä on tärkeä rooli sopivan kengän valinnassa. Yksi kenkä ei sovi kaikille eikä kaikille matkoille, ja siksi suosittelemme hankkimaan ainakin muutaman eri mallin. Vain kokeilemalla ja testaamalla löydät juuri itsellesi parhaat polkujuoksukengät. Vinkkiemme avulla saat kuitenkin apua ja suuntaviivat valintasi tueksi.
La Sportivan juoksukengissä käytetään erilaisia pohjia ja välipohjia, joilla kenkiin saadaan juuri oikeanlainen pito ja iskunvaimennus. Sitä mukaa, kun matka pitenee, myös iskunvaimennuksen tarve kasvaa. Välipohjia La Sportivan kengissä on kolmenlaisia: injektoitua EVA-välipohjaa, kompressoitua EVA-välipohjaa sekä EVA-välipohjaa, jossa on käytetty innovatiivista Infinitoo™-teknologiaa.
Injektoitu EVA-välipohja on elastista ja muotonsa säilyttävää materiaalia, joka vaimentaa hyvin. Kompressoitu EVA-välipohja sen sijaan antaa jalalle enemmän tuntumaa maastoon ja sopii käytettäväksi, kun iskunvaimennuksen tarve on vähäisempi. Kolmannessa La Sportivan käyttämässä EVA-välipohjassa on hyödynnetty Infinitoo™-teknologiaa, joka tekee kengästä äärimmäisen vaimentavan ja kimmoisan.
Pohjamateriaaleina La Sportiva käyttää FriXion® White, FriXion® Red ja FriXion® Blue -kumiseoksia. FriXion® White on kaikista tahmeinta kumia, joten siinä on myös paras pito, mutta se kuuluu vähän muita kumiseoksia nopeammin. FriXion® Red -kumiseoksessa ovat pito ja kulutuksenkesto erinomaisessa tasapainossa, joten sitä käytetään etenkin pitkille matkoille suunnitelluissa kengissä, joilla juostaan vaihtelevassa maastossa. FriXion® Blue on näistä kolmesta kestävintä kumimateriaalia, joten se on ihanteellinen kengissä, joilla juostaan pääosin kovapohjaisessa maastossa.
Pitkillä ja ekstrapritkillä ultramatkoilla tärkeitä kriteereitä ovat kengän mukavuus, huippuluokan iskunvaimennus sekä kestävät pintamateriaalit. La Sportivan valikoimasta löytyy useita vaihtoehtoja ultrajuoksijoille, mutta kun juokset yli seitsemänkymmenen kilometrin matkoja, kaksi kenkämallia ovat ylitse muiden: Jackal/ Jackal Woman ja Akasha/ Akasha Woman.
Vaikka Akasha ja Jackal ovat molemmat pitkien matkojen polkujuoksukenkiä, ne kuitenkin eroavat toisistaan hyvin monella tapaa. Molemmissa on oma, ainutlaatuinen muotoilu sekä erilaiset välipohjan ja pohjakuvion rakenteet ja pintamateriaalit.
Jackalissa on Infinitoo™-välipohja, joka antaa kengälle kimmoisuutta. Sen ansiosta Jackal sopii niin ikään lyhyemmillekin matkoille, kun kriteerinä on nimenomaan hyvä iskunvaimennus. Välipohjassa on EVA Rock-Shield -rakenne, joka suojaa jalkapohjaa epätasaisilla reiteillä. Kenkä onkin parhaimmillaan vaihtelevalla tai helpolla polulla. Muotoilussa on panostettu ennen muuta mukavuuteen ja hyvään ergonomiaan, mitä pitkillä ultramatkoilla vaaditaan. Jackalissa on muun muassa kaikista La Sportivan malleista eniten tilaa varvasosastolla.
Akasha on Jackalia hieman järeämpi kenkä. Karkeamman pohjakuvion ohella pohjassa on erityinen Trail Rocker™ -ominaisuus, joka tukee jalan ja kengän luonnollista liikettä kannasta varpaisiin saakka. Sekä Jackalin että Akashan pohjissa on käytetty FriXion® Red -kumiyhdistelmää, joka sopii etenkin näihin pitkien matkojen juoksukenkiin, koska se pitää hyvin vaihtelevassa maastossa, kestää kulutusta ja vaimentaa iskuja.
Siinä missä Jackalin tehokas iskunvaimennus on saatu aikaan Infinitoo™-teknologialla, Akashan iskunvaimennus ja joustavuus ovat peräisin injektoidusta EVA-välipohjasta, joka säilyttää hyvin muotonsa käytössä. Iskunvaimennusta on lisätty myös Cushion Platform™ -pohjallisella. Pohjan ohella Akashassa on kestävät pintamateriaalit, jotka suojaavat jalkaa iskuilta. Akasha onkin luotettava valinta etenkin kivikkoiseen tai muuten haastavaan maastoon pitkillä matkoilla.
Kun etsit kenkää keskipitkille matkoille, kuten polkumaratoneille ja alle seitsemänkymmenen kilometrin ultramatkoille, La Sportivan Bushido II/ Bushido II Woman ja Kaptiva/ Kaptiva Woman ovat verraton valinta. Molemmissa kengissä välipohja on puristettua EVA:aa, joka kestää ja antaa hyvän tuntuman etenkin pehmeään maaperään, missä lisätarvetta iskunvaimennukselle ei niin ole. Kengät istuvat hyvin jalkaan ja tarjoavat sopivasti liikkumatilaa varpaille.
Bushido II:n pohja on kuten Jackalissa ja Akashassakin FriXion® Red -kumimateriaalia, josta löytyy yhtälailla pitoa ja kestävyyttä. Pohjamateriaali yhdessä pyöristetyillä kartiomaisilla pohjanappuloilla pitää erinomaisesti juurakossa ja kivikossa, myös saateen liukastamassa maastossa. Pohjan kontaktipinta on porrastettu, mikä auttaa säilyttämään kengän kosketuspinnan maahan jokaisella askeleella. Bushido II onkin mainio yleiskenkä vaihtelevaan maastoon, myös mäkisille reiteille.
Osta Bushido II Osta Bushido II Woman
Edellisistä malleista poiketen Kaptivan pohja on FriXion® White -kumia. Tahmean pohjakumin ja karkean pohjakuvioinnin ansiosta kenkä pitää hyvin niin kalliolla kuin mudassa. Kaptiva on kevyt ja ketterä polkujuoksukenkä, joka saattaa vaatia jonkin verran totuttelua, mutta kun sillä pääsee vauhtiin, kenkä vie mukanaan. Kaptivasta onkin tullut monen Team La Sportiva Finland -polkujuoksijan yksi suosikkikengistä.
Kaikki edellä mainitut mallit loistavia polkujuoksun yleiskenkiä mukautuvien pohjiensa ansiosta. Pohjissa on käytetty La Sportivan kehittämää Impact Brake System -rakennetta, joka toimii kahdella tavalla: Impact Brake System sekä vaimentaa iskuja että lisää pohjan pitoa niin ylä- kuin alamäessä. Keskeinen osa Impact Brake -rakennetta on pohjien uniikki kuviointi, joka on suunniteltu siten, että pohjan nappuloista mahdollisimman moni on kerrallaan kosketuksissa maahan. Se maksimoi pohjan pidon niin kuivalla kuin kosteallakin pinnalla.
Pehmeään tai mutaiseen maastoon eniten suorituskykyä löytyy La Sportivan Mutant/ Mutant Woman ja Lycan II/ Lycan II Woman -malleista, jotka sopivat mainiosti myös keskipitkille matkoille ja polkujuoksuharjoitteluun. Kuten Kaptivassa myös Mutantissa on tahmea FriXion® White -pohjakumi. Leveähkö pohja antaa kengälle vakautta etenkin pehmeillä poluilla, ja sen pitoa lisäävät kartionmutoiset pohjanappulat.
Muihin malleihin verrattuna Mutantissa on korkeampi droppi, joka antaa iskunvaimennusta erityisesti kantapäälle. Se on tarpeeseen etenkin, kun astuminen tulee voimakkaammin kannalle. Mutantin välipohja on Akashan lailla injektoitua, hyvin vaimentavaa EVA:aa. Mutantissa on SpyralTongue™ -iltti, joka lisää kengän istuvuutta sekä suojaa jalkaa kiviltä ja mudalta. Sen ohella kengän yläosaan FusionGate™ -teknologialla integroitu nauhoitus nopeuttaa kengän pukemista ja pitää jalan paikoillaan ylämäessä.
Viime kauden La Sportiva uutuus Lycan II on teknisesti ja esteettisesti paranneltu malli alkuperäisestä Lycan-juoksukengästä. Uudistetussa mallissa on uusi, karkeampi kuviointi, hankausta kestävä sisäosa sekä tahmea ja leveä FriXion® Blue -pohja, joka antaa pitoa pehmeässä ja mutaisessa maastossa.
Lycan II:ssa on Bushido II:n ja Mutantin lailla kartiomaiset pohjanappulat. Kengässä on niin ikään tehostettu iskunvaimennus välipohjassa. Päällisen hengittävä verkkomateriaali on vahvistettu mikrokuidulla ja siinä on hankausta kestävä päällyste, joka antaa kengälle suojaa ja keveyttä. Tänä keväänä malli saapuu ensi kertaa myös Suomeen.
Kesälle 2021 La Sportiva tuo mallistoonsa uuden polkujuoksukengän, Karacalin ja Karacal Womanin. Se on suunniteltu ensisijaisesti keskipitkien ja pitkien matkojen harjoittelukengäksi sekä kilpailujen jälkeiseen palautumisharjoitteluun. Kengän suunnittelussa ja muotoilussa on panostettu erityisesti mukavuuteen ja hengittävyyteen pitkäkestoista käyttöä ajatellen.
Karacalin pohjamateriaalina on käytetty hyvin kulutusta kestävää FriXion® Blue -kumiseosta, kun taas kengän pohjakuvio antaa pitoa vaihtelevassa maastossa. Välipohja on kompressoitua EVA:aa, mikä antaa jalalle hyvän tuntuman maahan. Pohjan ja välipohjan väliin on lisäksi integroitu Rock-Shield-kivisuoja, joka antaa jalalle suojaa kivikkoisessa ja epätasaisessa maastossa. Karacal soveltuu siis hyvin myös teknisemmille reiteille.
Osta Karacal Osta Karacal Woman
__
La Sportivan Helios III ja Helios III Woman ovat suunniteltu lyhyemmille matkoille. Se on kevyt ja kiertolöysä kenkä, jossa on hyvä pito ja maatuntuma. Kenkä rullaa hyvin ja sillä on kiva juosta kovempaakin. Pohjan FriXion® Blue -kumimateriaali kestää hyvin kulutusta, joten Helios III sopii hyvin kovapohjaiseen maastoon ja hiekkatiesiirtymille.
FriXion® Blue’n pito on tahmeampia kumeja hieman vähäisempi, ja siksi pohjan pitoa on lisätty ainutlaatuisella pohjakuvioinnilla sekä Impact Brake -rakenteella. Helios III:n välipohja on injektoitua EVA:aa, missä on käytetty Morpho Dynamic -teknologiaa. MorphoDynamic toimii kuten täysjousitettu maastopyörä: se pehmentää iskuja ja lisää kengän vakautta epätasaisessa maastossa.
Osta Helios III Osta Helios III Woman
Kenkämalli | Matkat | Paino/kenkä (M=42, N=38) | Pohja | Välipohja | Pohjallinen* | Kanta (mm) | Kärki (mm) | Droppi (mm) |
Nappulan korkeus (mm) |
Jackal | Pitkät ultra- matkat | M: 300 g N: 250 g |
FriXion® Red | EVA + Infinitoo | Ortholite® MR E | 26 | 19 | 7 | 3,5 |
Akasha | Pitkät ultra- matkat | M: 310 g N: 260 g |
FriXion® Red | Injektoitu EVA | Ortholite® MR | 31 | 25 | 6 | 4,5 |
Bushido II | Maratonit ja keskipitkät ultramatkat | M: 305 g N: 290 g |
FriXion® Red | Kompres- soitu EVA | Ortholite® MR E | 22 | 16 | 6 | 4,5 |
Kaptiva | Maratonit ja keskipitkät ultramatkat | M: 280 g N: 225 g |
FriXion® White | Kompres- soitu EVA | Ortholite® MR E | 23 | 17 | 6 | 4,5 |
Mutant | Maratonit ja keskipitkät ultramatkat | M: 320 g N: 260 g |
FriXion® White | Injektoitu EVA | Ortholite® MR E | 26 | 16 | 10 | 6,5 |
Lycan II | Maratonit ja keskipitkät ultramatkat | M: 305 g N: 270 g |
FriXion® Blue | Injektoitu EVA | Ortholite® MR E | 26 | 20 | 6 | 6,5 |
Karacal | Keskipitkät ultramatkat | M: 290 g N: 250 g |
FriXion® Blue | Kompres- soitu EVA | Ortholite® MR | 26 | 19 | 7 | 3,5 |
Helios III | Lyhyet matkat | M: 219 g N: 175 g |
FriXion® Blue | Injektoitu EVA | Ortholite® MR | 20 | 16 | 4 | 2,5 |
*La Sportivan polkujuoksukengissä käytetään 5 millimetrin paksuisia Ortholite® MR - Mountain Running -pohjallisia, jotka tarjoavat juoksijalle mukavuutta, sekä 4 millimetrin paksuisia Ortholite® MR E - Mountain Running Ergonomic -pohjallisia, jotka ovat kompromissi mukavuuden ja suorituskyvyn välillä. Molempia käytetään sekä naisten että miesten malleissa.
Kevätauringon lämmittäessä ajatukset alkavat väistämättä kääntyä kohti kesää ja kilpailukauden alkua. Enää muutama kuukausi NUTS Karhunkierrokselle. Vaikka en itse vielä kilpailussa juoksekaan, odotan innolla itse tapahtumaa. Viime kesän suunnitelmat menivät kokonaan uusiksi pandemian takia, kun tapahtuma toisensa jälkeen peruuntui tai muuttui virtuaalitapahtumaksi. Kisafiilistelyt jäivät vain muutaman tapahtuman varaan, mutta toivon kovasti, että tänä vuonna olisi enemmän onnea matkassa.
Kuvakaappaus: NUTS Karhunkierroksen matkat, nutskarhunkierros.fi/fi
Katson nettisivulta kisamatkoja ja en voi olla tuijottamatta 34 kilometrin matkaa. Ehkäpä siinä olisi hyvä kolmen vuoden tavoite. Kymmenen kilsaa lisää per vuosi. Huomaan ajatuksen kilpailemisesta nostattavan sykettä jo valmiiksi. Olin vain muutaman vuoden ikäinen, kun osallistuin ensimmäisiin hiihtokilpailuihini. Jokin loksahti paikalleen ja tiesin heti, että minut on luotu kilpailemaan.
Yksi parhaista hiihtokilpailuihin liittyvistä muistoista on ollut odottaminen lähtöportilla. Kroppa on hieman jännittyneessä tilassa, katse tiukasti kiinni ladussa. Kisaajat lähetetään matkaan vuorotellen. "Piip, piip, piip" ja sitten vauhdilla matkaan. Kilpaileminen on ollut minulle yhtä helppoa kuin hengittäminen, ja olen saanut siitä rutkasti polttoainetta myös harjoitteluun. Ilman kilpailemista olisin tuskin kehittynyt yhtä nopeasti.
Kilpaileminen on konteksti, jota vasten olen pystynyt kehitystäni peilaamaan, mutta se on myös auttanut suhteuttamaan asioita. Lapsena ja nuorena tavoitteeni olivat liiankin korkealla ja kilpailemisesta tuli lopulta jopa vähän mörkö. Lopetin aktiivisen kilpauran ja otin omassa elämässäni aikalisän. Kokeilin muun muassa ratsastusta, joogaa, salsaa ja street dancea, kunnes löysin taas vanhojen tuttujen lajien ja kilpailemisen pariin. Huomasin, että ilman huippu-urheilun tuomia paineita löysin taas kilpailun hauskuuden ja positiivisen jännityksen.
Aikalisäni myötä opin itsestäni sen, että minulle suuri haaste treenaamisessa on, kun kilpailua ei ole, ja tämä tilanne minulla tällä hetkellä on polkujuoksun kohdalla. Vastassa olen vain minä itse. Olen toivoton tapaus ilman selkeää suunnitelmaa ja kirkkaita tavoitteita. Tuntuu kuin olisin eksynyt valtavan suureen metsään ilman karttaa ja kompassia. Siksi päätinkin heti alkuun, että aloitan lyhyistä, 6–12 kilometrin kisamatkoista heti, kun kunto sallii ja kroppa kestää. Kilpaileminen on edelleen minulle kuin kipinä, joka käynnistää sisäisen autopilotin, joka tietää tasan tarkkaan, mitä tehdä ja mihin suuntaan mennä. Se on varmaan aika syvällä selkärangassa kilpailutaustani takia. Ei tiikeri raidoistaan pääse.
Matka kohti polkujuoksukilpailuja on kuitenkin ollut kuoppainen ja välillä turhauttavakin. Loukkaantumiset ja vanhat vammat ovat hidastaneet matkaa ja edistymistä, mutta eivät ne minua pysäytä. Tavoite on edelleen kirkkaana mielessä: päivä kerrallaan kohti polkujuoksukisoja. Ehkä onni on myötä ja 34 kilometriä on aivan mahdollinen matka parin vuoden kuluttua.
Onneksi matkaa ei kuitenkaan tarvitse tehdä yksin. Olen onnekas, kun saan oppia joka päivä uutta polkujuoksumaailmasta Team La Sportiva Finlandin urheilijoilta. He muun muassa rohkaisivat kokeilemaan Jackaleita niiden erinomaisen iskunvaimennuksen vuoksi, mikä saattaisi olla pitkän päälle myös polvilleni armollisempaa. Nyt odotan jo innolla, että pääsisin tositoimiin poluille ja harjoittelemaan, josko kesän aikana pääsisin kokeilemaan kilpailemista. Kysyin myös Villeltä, miten hän ohjeistaa valmistautumaan ensimmäisiin kilpailuihin. Näin hän vastasi:
Polkujuoksussa, kuten monissa muissakin kestävyyslajeissa, kilpailut ja tapahtumat ovat hyviä motivaattoreita ja tavoitteita, joihin tähdätä ja joiden takia käydä lenkillä. Toki myös jo pelkkä luonnossa liikkuminen ja hyvä olo riittävät monelle riittäväksi motivaaton lähteeksi.
Jos tapahtumat ja kilpailut kutkuttavat mieltä, niin milloin aika olisi kypsä ensimmäiselle osallistumiselle? Mielestäni vaikka heti kunhan suoritettava matka on suhteutettu omaan harjoitustaustaan. Tästä päästäänkin sujuvasti siihen, että mistä kannattaa aloittaa, jos on suuntaamassa ensimmäisiin juoksutapahtumiinsa. Ensimmäisiksi tapahtumiksi kannattaa valita lyhyitä matkoja, joissa pääsee tutuksi tapahtumien manöövereihin kuten yhteislähtö, reitin seuraaminen, letkassa juokseminen, reittimerkkien seuraaminen ja niin edelleen. Monilta paikkakunnilta löytyy esimerkiksi polkujuoksucupeja, joissa juoksumatkat ovat yleisesti 4–8 kilometriä.
Kun näistä kertyy varmuutta omaan suoritukseen, niin hiljalleen askel kerrallaan voi alkaa tähyillä vähän pidempiä ja isompia tapahtumia. Varmuutta ensimmäisiin tapahtumiin voi hakea muun muassa tutustumalla reittiin etukäteen ennen varsinaista tapahtumapäivää. Tapahtumajärjestäjät yleensä julkaisevat etukäteen kartat reitistä ja urheilukelloihin ladattavat reittitiedostot.
Juoksutapahtumien matkat kannattaa aina valita oman harjoitustaustan ja -määrän mukaan. Pienelläkin harjoitusmäärällä ja -taustalla voi kyllä läpäistä pitkiäkin matkoja, mutta riskit ovat silloin melko suuret. Isoimpana riskinä omaan taustaan nähden liian pitkillä matkoilla on loukkaantumiset. Kun keho ei ole tottunut niin suureen kuormitukseen, voi se aiheuttaa isoja ja pitkiäkin loukkaantumisia tai vaivoja. Loukkaantumiset voivat pahimmassa tapauksessa viedä juoksuharrastuksen useaksi vuodeksi.
Samalla kun ylipitkät matkat ovat riski itsellesi niin aiheuttaa siinä harmaita hiuksia myös järjestäjälle ja kanssa juoksijoille. Tottakai järjestäjä varautuu kaikkeen mahdolliseen, mutta aina parempi jos ”turhia” evakuointeja vaikkapa syvältä erämaasta ei tarvitsisi tehdä sen takia, että olet haukannut heti alkuun vähän liian ison palan johon kehosi ei ollutkaan valmis.
Kaikkia loukkaantumisia ei luonnollisestikaan voida välttää ja niitä voi tulla vaikka olisi kuinka hyvin valmistautunut. Polkujuoksu on kestävyyslaji, jossa tapahtumamatkat ovat pääasiassa melko pitkiä, kestoltaan useamman tunnin mittaisia. Ja tämän kuormituksen kestämiseen kehoa pitää harjoittaa hiljalleen kestämään enemmän, haastavampia ja raskaampia koitoksia. Harjoittelu kannattaakin mieltää pitkänä vuosien prosessina, jotta saadaan rakennettua tuollainen kunnollinen pohja joka kestää. Onkin hyvä asettaa isompi tavoite useamman vuoden päähän ja rakentaa oma tapahtumakalenteri vuosien varrelle niin, että se etenee hiljalleen ja nousujohteisesti kohti tuota päätavoitetta. Jokaiselle vuodelle voi ja kannattaa asettaa siis myös välitavoitteita ja -tapahtumia jotka valmistavat ja koulivat sinua eteenpäin.
Hyvänä nyrkkisääntönä sopivalle kilpailumatkalle voisi harjoittelun suhteen pitää seuraavia sääntöjä:
Lyhyemmät kilpailut ovat alussa myös hyviä paikkoja testata omia varusteita ja harjoitella suorituksen aikana tapahtuvia toimenpiteitä: Tuntuvatko kengät omaan jalkaan sopivilta? Milloin tarvitaan juotavaa ja missä sitä kantaa? Miten ja mistä ottaa lisäenergiaa? Missä muodossa energia ja minkä valmistajan tuote sopii sinun vatsallesi? Kuinka paljon vaatetta missäkin kelissä on sopiva? Kun harjoittelun rakentaa maltilla ja hiljalleen kokeilee uusia tapahtumia, matkojen sekä paikkojen suhteen, niin kasvattaa siinä samalla myös itseluottamusta oman jaksamisen ja kehittymisen suhteen.
Ja muista, että paikalla on aina todennäköisesti iso joukko muitakin ensikertalaisia jotka jännittävät yhtä paljon kuin sinäkin. Jokainen saa edetä reitin juuri siinä vauhdissa kuin haluaa, joko tosissaan irvistäen tai vähemmän irvistäen samalla muutaman somekuvan napsien. Rohkeasti siis mukaan vaan, mutta muista maltti ja pitkäjänteisyys kilpailumatkojen ja harjoittelun suhteen!
Kirjoittajat ovat OAC Finlandin markkinointipäällikkö Petra Kaipio (IG @sporttipetra) sekä Team La Sportiva Finlandin juoksija ja juoksuvalmentaja Ville Siukkola (IG @villesiukkola). |
Menneiden kausien vaivoista viisastuneena ja fysioterapeuttini neuvosta tein syksylle reippaan voimajakson, jolloin harjoittelun päällimmäinen tavoite oli maksimivoiman lisääminen. Kymmenen viikon aikana tulikin tehtyä noin 33 tuntia voimaharjoittelua, jonka lisäksi tein toki kevyttä kestävyysharjoittelua sekä muutamia reippaampia vetoharjoitteita.
Pääasiassa kestävyysharjoittelu tapahtui pyöräilemällä, sauvakävellen ja hiihtäen, jotta aiemmin vaivannut kantapää sai toipua rauhassa. Voimaharjoittelun tulokset kyllä tuntee parantuneina voimatasoina. Toki juoksusta puuttuu vielä paras herkkyys, mutta tuntuu, että nyt potentiaalia kestävyyden kehittämiseen on huomattavasti paremmin kuin aiempina vuosina samaan aikaan. Liian monta vuotta onkin mennyt vähän puolivillaisella voimaharjoittelulla.
Tammikuun alussa alkoi ensimmäinen kuuden viikon kestävyysharjoittelujakso, jonka päällimmäisenä tavoitteena on kestävyyspohjan vahvistaminen. Ohjelmassa on harjoitusärsykkeiden puolesta varsin perinteistä kestävyysharjoittelua, eli enimmäkseen kevyttä kestävyyspohjan kehittämistä, sekä lisäksi säännöllisesti vetoharjoittelua kovemmilla tehoilla. Voimaharjoittelun määrä saa tällä kaudella vähentyä ja sen painopiste siirtyy kimmoisuutta ja ketteryyttä kehittävään plyometriseen harjoitteluun.
Kestävyysharjoittelujakso ei kuitenkaan tällä kertaa automaattisesti tarkoita juoksumäärien kasvattamista. Itse asiassa tälle ensimmäiselle jaksolle harjoitteisiin ei ole kirjattu suoritustapaa, vaan aikatavoitteet tietyillä harjoitusvasteilla. Harjoitukset voin siis tehdä haluamallani tavalla; juosten, hiihtäen rinteessä skimo-suksilla, pyöräillen tai murtomaahihtäen. Todennäköisesti viikoittaisesta noin 8-14 tunnin kestävyysharjoittelumäärästä suurin osa tulee tehtyä vielä skimo-suksilla (ski mountaineering), eli hiihtäen nousukarvat pohjassa mäkiä ylös ja laskien alas. Aion myös juosta säännöllisesti, mutta aluksi varsin vähän.
Tammikuussa juoksua tulee todennäköisesti keskimäärin vain 2-4 tuntia viikossa, josta alan nostamaan määrää vähitellen läpi talven. Nilkan ja kantapään kuntoutus on ollut pitkä prosessi, joten en halua pilata tehtyä työtä kiirehtimällä juoksumäärien kanssa. Sitä paitsi onhan pohjoisen talvi aivan mahtava viettää sukset jalassa!
Olen sikäli onnekas, että asun Ounasvaaran laskettelurinteen alla. Voin siis tehdä myös arkiaamujen treenit hiihtäen rinteitä ylös-alas. Olen todennut skimo-treenin sopivan erittäin hyvin korvaavaksi harjoitteluksi juoksulle talvikuukausina. Verrattuna esimerkiksi murtomaahiihtoon liiketiheys ja lihasten aktivointi ylämäkeen muistuttaa huomattavasti enemmän juoksua ylämäkeen sauvojen kanssa. Eron lajinomaisuudessa huomaa erityisesti vetoharjoitteissa, joihin Ounasvaaran reilun sadan metrin korkeusero riittää hyvin. Toisaalta myös matalatehoisia peruskestävyysharjoitteita on mahtavaa tehdä vaarojen ja tuntureiden loivempia rinteitä hiihtäen.
Kohoavan aerobisen kapasiteetin ja iskutukselta säästyvien jalkojen lisäksi harjoittelu suksilla on mielestäni myös kolmas merkittävä hyöty verrattuna läpi vuoden juoksemiseen. On aivan tervettä aloittaa päivät välillä jotenkin muuten kuin sitomalla juoksukenkien nauhat. Vaikka juoksu on parasta harjoittelua, mitä tiedän, tauko siitäkin tekee välillä hyvää mielelle. Vaihtoehtoisen harjoittelun aikana kaipuu päivittäisiin juoksuharjoituksiin kasvaa, joten kevään edetessä on palkitsevaa siirtää harjoittelua enemmän suksilta lenkkareille.
Kaksisataa mailia on pitkä matka juosta, ja se vaatii paljon iskutuksen kestoa jaloilta. Yleisin tapa valmistautua vastaavaan on varmasti juosta paljon ja suhteellisen kevyellä vauhdilla. Itse en ole aiempina vuosina kokenut “kilometrien keräilyä” kovinkaan toimivaksi tavaksi, kaiketi siksi, etten ole onnistunut säännöstelemään kuormitusta tarpeeksi hyvin ja olen saanut riesakseni vaivoja kasvavista juoksumääristä. Siksi uskallankin tällä kertaa luottaa siihen, että kehittämällä itseäni monipuolisemmin pysyn terveempänä ja pystyn tekemään laadukkaamman viimeistelykauden juosten.
Luottoa lisää myös se, että 2018 alkuvuonna juoksin todella vähän ja vietin paljon aikaa suksilla. Silloin aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun vasta huhtikuussa ja tein hyvän kuuden viikon juoksuharjoittelujakson ennen Karhunkierroksen satamailista. Konsepti toimi, koska kilpailu päättyi voittoon. Toivotaan, että myös tuplamatkalle saan kasattua riittävät pohjat pääasiassa hiihdon avulla.
On kuitenkin selvää, että sadan tai kahdensadan mailin juoksukilpailua ei juosta pelkästään tämän kauden harjoituskuormilla, vaan menestyksen vaatimuksena on useamman vuoden kokemukset. Aerobinen suorituskyky varmasti helpottaa edessä olevaa urakkaa, mutta se ei takaa edes maaliin pääsyä. Tärkeässä roolissa on kokemuksen lisäksi ainakin henkinen kantti, omien tuntemusten tulkinta ja eteen väistämättä tulevien ongelmien ratkaisukyky. Lopputulos selviää kesällä ja treenikauden kuulumisia kirjoittelen kevään kuluessa.
Nähdään tunturissa!
Kirjoittaja Antti Itkonen on yksi La Sportiva Team Finlandin ultrajuoksijoista. |
]]>
Kun aloitin polkujuoksun keväällä, minulla oli kaksi tavoitetta: juosta syksyn loppuun mennessä kymmenen kilometrin lenkki ilman pysähdyksiä tai kävelyaskelia sekä osallistua ensi kesänä lyhyelle kisamatkalle. Etenkin ajatus kilpailemisesta innosti treenaamaan tavoitteellisesti. Kilpaileminen on nimittäin minuun sisäänrakennettu. Siitä ja uusista tavoitteista kuitenkin lisää vasta seuraavassa blogijutussa.
Polkujuoksun myötä halusin oppia uusia lajitaitoja, saada vaihtelua treenaamiseen, kohottaa kuntoa sekä päästä kokemaan vauhdin huumaa uudella tavalla. Tiedostin jo aloittaessani, että vanhat raistusvammat saattaisivat heittää kapuloita rattaisiin, mutta halusin haastaa itseni ja todistaa itselleni, että pystyn siihen.
Tahto kehittyä ja voittaa itseni lähtivätkin siivittämään polkujuoksuharjoitteluani. Puskin tarmokkaasti eteenpäin, mutta liian kovaa ja liian nopeasti. En osannut ottaa alkua riittävän rauhassa. Viime vuosien loukkaantumiset ovat syöneet fyysistä kuntoani, ja liian nopea aloitus kuormittivat kroppaa niin paljon, että edessä oli kunnon mahalasku. Polvet eivät enää kestäneet juoksemista ja edessä oli viikkojen juoksutauko.
Se oli kova paikka. Leipäännyin totaalisesti ja olin jo valmis ripustamaan loppuvuodeksi juoksukengät naulakkoon. Purin turhautumistani ja epätoivoani myös Villelle, joka sitkeästi ja peräänantamattomasti nosti minut ylös suosta. Hän saikin minut kysymään itseltäni, meinasiko minulla ihan oikeasti loppua usko kesken kaiken? Minäkö luovuttaisin? No en tosiaan! Mutta ilman Villen muistutusta, en varmaan olisi tullut enää edellisen vuoden puolella takaisin peliin.
Ville teki loistavan ohjelman, joka on auttanut vahvistamaan lihaksia niin, että juokseminen kuormittaa tasaisemmin lihaksia ja niveliä. Suurin osa liikkeistä tehdään kuminauhoilla ja TRX-nauhoilla, joista saa juuri sopivan vastuksen. Polvet eivät enää rasitu, mutta jalkojen ja keskivartalon lihakset vahvistuvat tasaisesti ja kokonaisvaltaisesti. Olen vienyt jumppamaton toimistollekin, jotta saisin joka päivä tehokkaan, tasapainottavan jumppahetken itselleni. Aloitin myös treenipäiväkirjan, johon kirjoitan tehdyt treenit, toistot, tuntemukset (niin fyysiset kuin henkiset) ja reflektoin sen pohjalta kehitystäni.
Jotta en olisi liian helpolla päässyt, takapakkia tuli joulun alla lisää keuhkoputkentulehduksen ja yskän myötä, joka kesti useita viikkoja. Mutta voitontahto oli jo herännyt uudestaan ja kärsivällisesti odotin ja odotin, että yskä menee ohi. Kantapään kautta oppineena aloitin harjoittelun uudelleen varovaisesti.
Kaikesta huolimatta en kuitenkaan ole ripustanut juoksukenkiä naulakkoon. Sen sijaan pistin taas juoksutossut jalkaan ja aloin treenata Villen ohjeiden mukaisesti. Kun katselee jumpatessa juoksutossuja ja kuvittelee itsensä poluille ja metsään, motivaatio nousee kummasti entisestään.
Kävi muuten ilmi, että nuo kuvien Helios III:t ovat oikein mukavat kengät myös sisätiloissa ja niistä onkin tullut toiset lempparikengät Bushido II:n ohella. Juoksemaan en silti ihan vielä lähde. Tällä kertaa odotan ja treenaan kärsivällisesti, että kroppa on vahvistunut riittävästi. Kyllä sinne kisoihinkin vielä joskus päästään.
Villen ohjeet vahvistavaan jumppaan
Liikkeet ja toistot tehdään sarja kerrallaan. Ensimmäinen sarja on A, toinen B, kolmas C ja neljäs D. Jokaisesta liikkeestä tehdään kahdeksan toistoa kerrallaan (tai 8+8 toistoa, jos liike tehdään yksi käsi tai jalka kerrallaan) lukuunottamatta vuorikiipeäjää, joka muodostaa kokonaan oman sarjansa ja siinä toistoja tehdään 3 x 12 (6+6 vuorotellen molemmilla jaloilla).
A1: Yhden jalan maastaveto lisäpainolla
Jousta hieman tukijalan polvesta, jotta tasapaino säilyy. Pidä lantio suorassa, älä päästä kiertymään auki. Myös vapaan jalan hallinta on tärkeää oikean asennon säilyttämiseksi: Pidä vapaan jalan varpaat koko liikkeen ajan suorassa, samassa linjassa tukijalan kanssa. Käytä käsipainoja liikkeen tehostamiseksi.
A2: Pyöräilijän kyykky tai kyykkypito seinää vasten lisäpainoilla
Laita lattialle koroke ja ota hyvä asento niin, että kantapäät ovat korokkeella. Pidä hyvä ryhti liikkeen aikana. Istu kyykkyyn suoraan alas. Kuvittele seinä lähelle selän taakse ja vältä osumista "seinään". Pyri tekemään mahdollisimman laaja liikerata käsipainojen kera tehojen lisäämiseksi. Pidä kevyt jousto polvissa koko harjoituksen ajan.
B1: Lantionnosto + polvien avaus kuminauhoilla
Mene selinmakuulle ja aseta kuminauha polvien ympärille. Aseta jalat lattialle koukkuun vierekkäin. Nosta lantio ylös ja avaa polvet niin auki kuin saat.
B2: Simpukankuori (polvien avaus) kuminauhoilla ja kyljinmakuulla
Laita kuminauha polvien ympärille ja mene kyljinmakuulle. Avaa ylemmän jalan polvi auki kuin simpukan kuori ja palauta hitaasti takaisin. Pidä vartalo ja lantio paikallaan avauksen aikana, älä anna kiertyä jalan mukana.
C1: Vuorikiipeilijä kuminauhoilla
Laita kuminauha jalkaterien ympärille. Mene korkeaan lankkuasentoon kämmeniin nojaten. Vedä vuorotellen molempia polvia kohti vastakkaisia käsiä. Tee liike hitaasti ja rauhallisesti, jotta hyvä vastus säilyy koko liikkeen ajan.
D1: TRX soutu yhdellä tai kahdella kädellä
Ota noin 45 asteen noja taaksepäin. Pidä keskivartalo tiukkana ja ranteet suorina, kun teet vedon.
D2: TRX punnerrus
Aseta jalat hartioiden leveydelle ja ota kevyt etunoja nauhoihin nojaten. Koukista kädet sivuille, kun laskeudut, ja suorista kädet, kun nouset.
Kirjoittaja on OAC Finlandin markkinointipäällikkö, joka ottaa vähän rauhallisemmin ennen seuraavia spurtteja. Voit seurata Petran matkaa myös Instassa @sporttipetra |
]]>
Harjoittelun jaksottaminen on olennainen osa tavoitteellista polkujuoksuharjoittelua. Kun jaksotettua harjoitteluohjelmaa lähdetään suunnittelemaan, avainasemassa ovatkin merkitykselliset tavoitteet ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Keskeisiä kysymyksiä ovat miten etenen tavoitteeseeni omilla resursseillani ja potentiaaleillani sekä onko tavoitteeni realistinen. Polkujuoksuvalmentaja ja Team La Sportiva Finlandin juoksija Antti Lepistö avaa blogikirjoituksessaan jaksottamisen perusideaa ja kertoo syklisen harjoittelun toteutuksesta.
]]>Harjoittelun jaksottaminen kuuluu tavoitteellisten liikunnanharrastajien parissa yleistietoon. Kuitenkin jaksottaminen voi käytännössä monesta syystä jäädä vajaalle huomiolle. Tässä kirjoituksessa avaan jaksottamisen perusideaa ja kerron syklisen harjoittelun toteutuksesta.
Harjoittelun jaksokohtainen suunnitteleminen ei läheskään kaikille ole harrastuksen tai edes siinä kehittymisen kannalta välttämätöntä. Jaksotus on olennaista nimenomaan tavoitteelliselle harjoittelulle. Siksi tavoitteiden asettaminen, niiden merkittävyys itselle ja niiden edellyttämien kehitystarpeiden arviointi on lähtökohta, se suuri kysymys, jota on viisasta tarkastella ennen kuin alkaa miettiä tarkempia suunnitelmia. Kaikki tavoitteet eivät tarvitse tuekseen harjoittelun jaksottamista. Jaksottaminen taas voi olla luonteeltaan väljää tai hyvinkin tarkkapiirteistä. Jaksotus on väline, jota muutetaan tai josta luovutaan tarvittaessa.
Harjoittelun suunnittelussa paitsi nykytilanne, myös menneen tarkastelu ja tulevan hahmottelu ovat keskeisiä. Kysymykset ”miten etenen tavoitteeseeni omilla resursseillani ja potentiaaleillani?” ja ”onko tavoitteeni realistinen?” olisi hyvä esittää itselleen aivan ensimmäiseksi.
Tässä tekstissä mikrosyklillä tarkoitetaan harjoittelujaksoa, usein yhtä treeniviikkoa, jonka aikana tavoiteltavia ominaisuuksia ylläpidetään tai kehitetään suorituskyvyn parantamisen kannalta olennaiseen superkompensaatiovaiheeseen asti niin, ettei kuormitus kasaudu liian suureksi. Superkompensaation ansiosta kunto nousee aiempaa korkeammalle tasolle ja aerobisten ominaisuuksien harjoitettavuus paranee. Mikrosyklit siis rytmittävät harjoittelua järkeväksi kokonaisuudeksi. Myös kisaan keventely tai siitä palautuminen ovat mikrosyklejä, joilla on oma elimellinen funktionsa.
Harjoitteluohjelmissa, joiden tähtäimenä on sekä puhtaasti aerobisen suorituskyvyn että vauhti- sekä lihaskestävyyden parantaminen, mikrosykli kestää usein viikon. Kun harjoittelussa keskitytään tiettyyn spesifiseen ominaisuuteen, voidaan ohjelma koostaa lyhyemmistä, usein toiminnalliseen ylikuormitukseen johtavista blokeista. Tällöin mikrosyklinä on järkevä pitää siis aikaa, jonka aikana parannetaan tätä tiettyä ominaisuutta, usein perus- ja lihaskestävyyttä kehittävää jaksoa (lisää kohdassa rypäsharjoittelu).
Mikrosykliin kannattaa suhtautua jaksona, jonka pystyt paitsi motivaatiosi ja muiden menojesi, myös suorituskykysi kannalta ennalta aprikoiden toteuttamaan menestyksellisesti siten, että palaudut mikrosyklistä seuraavaan mikrosykliin. Tämä on tärkeä valmennuksellinen, mutta myös itsevalmennuksellinen tehtävä. Itsevalmennuksellisuuden ytimenä on harjoittelua ohjaava itsearviointi - kukaan ei tunne sinua paremmin kuin sinä itse. Oman jaksamisen, elämäntilanteen ja muiden harjoitteluvalmiuteen liittyvien seikkojen (vammatilanne, harjoitteluolosuhteet, motivaatio) puntarointi on olennaista. On fiksua pohtia, mitkä kulloisessakin tilanteessa ovat muutettavissasi olevia asioita ja kuinka muutat niitä.
Mesosykli, yleensä 2–4 kuukautta, koostuu monista erilaisista mikrosykleistä, ja sen painotusalueet on syytä valikoida omien päätavoitteiden mukaan. Vaikka tavoitteet – olkoon niitä kaudessa vaikka kaksi – ovat keskenään hyvinkin erilaisia, on eri mesosykleissä korostettava niitä suorituskyvyn osa-alueita, jotka ovat tavoitteille yhteisiä ja jotka nähdään yksilöllisesti suurimmiksi kehityskohteiksi. Polku-ultrien puolella esimerkiksi perus- ja vauhtikestävyys ovat tällaisia elementtejä.
Peruskestävyys kehittyy kestävyyden lajeista hitaimmin ja luo perustan paremmalle suorituskyvylle vauhti-, nopeus- maksimikestävyysalueilla. Peruskestävyystreeni etenkin ultrille tähdättäessä on siirtovaikutuksensa vuoksi usein parasta vauhtikestävyysharjoittelua. Peruskestävyys parantaa hapottoman, puhtaasti aerobisen energiantuoton tasoa ja kehittää vauhtia ja kestävyyttä sekä juoksun sujuvuutta etenkin aerobisen kynnyksen tuntumassa. Tehollisemmat harjoitustyypit taas sopivat paremmin tavoitekohtaisiksi painotusalueiksi mesosyklin sisällä. Pääsääntönä on, että mitä intensiivisempi harjoitustyyppi on kysymyksessä, sitä nopeammin saavutat siinä potentiaalisi mesosyklin sisällä.
Jos harrastat polkujuoksun lisäksi muita, esimerkiksi talvilajeja, on mesosyklien suunnittelussa hyvä miettiä lajeille yhteisiä tekijöitä. Hiihto, uinti, skimoilu, pyöräily ja retkiluistelu ovat ainakin perus- ja lihaskestävyyden ylläpitämisen kannalta oivallisia lajeja. Niillä voidaan jopa kehittää joitakin (mutta vain joitakin!) juoksussa tarvittavia rakenteellisia ominaisuuksia. Talvinen mesosykli pitkälti muiden lajien parissa ei järkevästi toteutettuna heikennä kehittymistä polkujuoksussa, mutta jos vähäisen juoksuharjoittelun jakso kestää pitkälle kevääseen, kannattaa tärkein polkujuoksutavoite asettaa esimerkiksi loppukesään. Mesosykleissä on edettävä ominaisuudet edellä, joten juoksun vähittäinen lisääminen harjoitteluohjelmaan kannattaakin aloittaa jo talvella, vaikka aikasi kuluisikin myös muiden lajien parissa. Tällöin saatat olla jo keväällä tavoitteiden mukaisessa kunnossa.
Kautta, siis usein harjoitteluvuotta, pidetään makrosyklinä, jonka suunnitteleminen on jo niin sanotusti strategiatason asia. Makrosyklille asetetaan tietyt suoritustavoitteet ja eritellään tavoitteiden kannalta yleiset kehityskohteet. Molempien on hyvä olla luonteeltaan mitattavia – edistymistä on voitava arvioida luotettavasti ja kriittisesti sekä makrosyklin sisällä että sen jälkeen. Makrosykliä jäsentää realistinen visio siitä, millaiseksi voit ja tahdot kehittyä kauden aikana. Omien ominaisuuksien sekä kehitys- ja mielenkiinnonkohteiden ruotiminen yhdessä muiden elämänpyrkimysten kanssa vaatii aikaa ja intohimoa, mutta ajattelemaan pysähtyminen varmasti kannattaa.
Jos tähtäät maratonille tai etenkin sitä pidemmille matkoille, suosittelen pitäytymistä korkeintaan kahden päätavoitteen kausistrategiassa. Se pitää tekemisen selkeänä ja päämäärät kirkkaina. Jos kautesi sisältää pienempiä, lyhyempiä kisoja, on ne ensiarvoisen tärkeää suunnitella toimivasti mukaan meso- ja mikrosykleihin. Nämä kisat ja tapahtumat juokset oman suhtautumisesi mukaan ja päätavoitteita kunnioittaen. Monesti lyhyempien tapahtumien ”reipas läpijuokseminen” muuttuu kovaksi suoritukseksi. Tällöin liialliseen kuormitukseen on puututtava välittömästi ja laadittava ainakin yksi sitä seuraava mikrosykli uudelleen.
Maraton- ja ultraharjoittelussa yhteisiä kehittämiskohteita ovat perus- ja vauhtikestävyys. Lyhyiden ultrien harjoittelu ei vaadi suuria muutoksia maratonharjoitteluun, mutta kun suoritusaika moninkertaistuu maratonilla käytetystä, on perus- ja vauhtikestävyysharjoittelun luonnetta sekä eri harjoitustyyppien osaa kokonaispaletissa tarkasteltava uudelleen.
Maratonharjoittelu on teoriassa yksinkertaista. Siinä, kuten mille tahansa matkalle valmistautumisessa, tavoitteen täyttämiseksi tarvittavan valmistautumisjakson keston määritteleminen on oivaisa lähtökohta. Toisin sanoen, polkumaratonille on parempi mennä vasta hyvin harjoitelleena. Peruskestävyydeltään hyväkuntoiselle juoksijalle valmistautuminen maratoniin ottaa 1–2 mesosykliä. Tutustutaan, mitä kahden mesosyklin valmistautuminen pitäisi sisällään: Ajatellaan, että maratoniin on aikaa noin viisi kuukautta, vaikkapa 21 viikkoa, johon maratonviikon lisäksi sopii hienosti yksi 12 viikon ja yksi 8 viikon mesosykli. Ajatellaan, että treenaat viidesti viikossa.
Kuva: Meso- ja mikrosyklit maratonharjoittelussa
Ensimmäisen mesosyklin aikana painotuspisteinä ovat peruskestävyyden kohentaminen, vauhtikestävyysvalmiuden parantaminen ja tavoitevauhdin asettaminen. Tarkkaan tavoiteaikaan ei kannata fakkiutua heti maratontavoitteesta päätettäessä – maratonsuorituksen aika- ja sykehaarukointi riittää. Tämä mesosykli voi koostua vaikkapa noin viikon kestoisista mikrosykleistä, ja jakona kuormittavien ja kevyiden mikrosyklien välillä voidaan soveltaa 3 kuormittavaa – 1 kevyt -jakoa. Näitä noin neljän viikon kierroksia mahtuu ensimmäiseen mesosykliin siis kolme kappaletta.
Kolmen kuormittavan viikon tulisi olla niiden aikana kehitettävien osa-alueiden kannalta luonteeltaan progressiivisia. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi pitkät, puhtaasti aerobisella alueella eli alle aerobisen kynnyksen sykkeellä juostavat lenkit voidaan tässä mesosyklissä rakentaa viikko viikolta kestoltaan pidemmiksi, kuitenkin niin, ettei ohjelma sisällä pitkää lenkkiä kevyen viikon aikana. Pisimmän pitkiksen kesto huitelee 2/3–3/4:n tietämillä maratoniin kuluvasta ajasta. Jos suoritus polkumaratonillasi tulee kestämään esimerkiksi 5–5,5 tuntia, aloitat viikoittaisen pitkän lenkin ensimmäisen mesosyklin alussa parituntisena ja nostat sen kestoa ensimmäisen 3/1-kierron aikana kolmeen tuntiin. Näin on järkevä vammojen ja ylikuormituksen välttämiseksi edetä myös toisessa kierrossa.
Kolmannen kierron kuormittavilla viikoilla eli ensimmäisen mesosyklin viikoilla 9-11 perusprogressiota voidaan esimerkiksi horjuttaa siten, että pitkä lenkki pompotellaankin testimielessä 3,5–4 -tuntisena esimerkiksi viikolla 10 tai 11. Tässä kohtaa on jo sanottava, että maratonille valmistautuva harvoin tarvitsee fyysisten ominaisuuksiensa kehittämiseksi kahta pitkää juoksuharjoitusta. Tämä periaate tuo tilaa mikrosyklien muiden avainharjoitusten toteutukseen ja niistä palautumiseen.
Ei sovi myöskään jättää ”arkisia” peruskestävyysharjoituksia, peruslenkkejä, arvoaan vähemmälle huomiolle. Niitä voisi viiden harjoituskerran viikkoon mahtua kaksi (~1h per treeni), joista toisessa voisi harjoitella lajityypillisiä ominaisuuksia kuten alamäkijuoksua tai muuta polkutekniikkaa, tai lenkin lopussa vastaavasti ylikovaa, tekniikkaa kehittävää hapotonta menoa lyhyillä (!) vauhdinnostoilla. Hyvä nyrkkisääntö on, että jokaista jumittavaa harjoitusta pitäisi seurata (lepopäivän jälkeen tai jo seuraavana päivänä) yksi kevyt, juoksuväljyyttä palauttava ja aerobista kuntoa kehittävä rento lenkki.
Ensimmäisessä mesosyklissä onkin olennaista keskittyä rennon juoksuvauhdin parantamiseen. Tämä tarkoittaa, että raskaampien mikrosyklien avainharjoituksiin voisi pitkän harjoituksen lisäksi sisältyä 30–60 minuutin mittainen tasavauhtinen polkutreeni aerobisella kynnyksellä ja yksi kiihtyvä vauhtikestävyysharjoitus aerobisen ja anaerobisen kynnyksen välillä – kuitenkin siis hapotusta välttäen ja rehellisen mittaisilla 10–15 minuutin verryttelyillä. Muuten syklit sisältävät tietenkin laadukasta peruskestävyysharjoittelua, jonka osuus kokonaistuntimäärästä tulisi olla yli 70 %.
Kevyillä viikoilla tai mikrosykleillä harjoittelun kokonaismäärä laskee 40–70 prosenttiin kuormittavien viikkojen/mikrosyklien tasosta. Niillä myös tehoharjoittelu kannattaa rajoittaa yhteen lyhyeen, osin yli aerobisen kynnyksen sykkeellä suoritettavaan harjoitukseen.
Toisessa jaksossa pitkien, yli kahden tunnin lenkkien kestoa ei edelleenkään tarvitsee nostaa aiemmista viikoista, eikä niitä ole välttämätöntä tai edes suotavaa tehdä joka kerralla puhtaasti aerobisella tasolla. Pitkiin lenkkeihin voi siten liittää maratonsykettä lähellä olevia harjoitusjaksoja, jos peruskestävyys on rasva-aineenvaihdunnan ja jalkojen kestokyvyn osalta hyvällä mallilla. Toisella, 8–viikkoisella mesosyklillä voidaankin testata ja samalla parantaa maratonkestävyyttä parilla 2–3 tunnin kestoisella, lopussa maltillisesti yli aerobisen kynnyksen kiihtyvällä treenillä. Nämä on järkevä sijoittaa molemmille 3/1-kierroille ja mielellään viimeisille kuormittaville viikoille (15 ja 19).
Muutoin avainharjoituksiksi voidaan toisessa mesosyklissä valikoida maratonsykkeinen tasarasituksinen (ei tasavauhtinen, koska harjoitus ja maraton juostaan poluilla) juoksu ja anaerobisen kynnyksen tuntumassa ja jopa vähän aikaa sen yläpuolella toteutettava vauhtiharjoitus. Tyypillisesti edellisen treenin työvaiheen kesto on 30–50 minuuttia ja jälkimmäinen voidaan tehdä yhtäjaksoisesti 20–35 minuuttisena tai 3–10 minuutin vetoina, tarvittaessa ainakin osin mäessä. Jälkimmäisessä maksimikestävyysharjoituksessa progressioperiaate, eli kuormituksen lisääminen harjoituksen loppua kohden, on toimiva keino säädellä harjoituksen kuormittavuutta: jos hyydyt ja jalat tuntuvat puupökkelöiltä, olet tehnyt liian kovan, ylikuormittavan harjoituksen.
Viimeiset kaksi viikkoa koostuu toisen mikrosyklin kevyestä viikosta ja maratonviikosta. Kevyt viikko laskee määrät 50–70 prosenttiin edellisestä viikosta kuitenkin niin, että sen aikana tehoharjoittelua ja harjoitustiheyttä voidaan vielä pitää korkeampana kuin aiemmilla kevyillä viikoilla. Maratonviikolla ”less is more”, eli sen aikana esimerkiksi kaksi lyhyttä 30 minuutin ylläpitävää harjoitusta maltillisilla sykkeillä on tie maratonmenestykseen.
Yhdet ultraajat harjoittelevat pääsääntöisesti kuten maratoonarit. Toiset harjoittelevat kuten maratoonarit, mutta valmistautuvat ultriin omilla, yleensä 2–3 kuukauden mesosykleillään. Kolmannet harjoittelevat pääsääntöisesti alati ”ultraillen”. Tämä moninaisuus on ymmärrettävää etenkin siitä näkökulmasta, että ultriakin on monenlaisia.
Ultraharjoittelussa peruskestävyyden merkitys korostuu. Yleensä lyhyempi ultrasuoritus juostaan lähellä aerobista kynnystä, pidempi taas huomattavastikin sen alle. Tämä on toki kovin yksilöllistä, riippuen esimerkiksi jalkojen kestävyydestä ja etenkin rasva-aineenvaihdunnan toiminnasta aerobisen kynnyksen tuntumassa.
Maratonharjoitteluun verrattuna sama 21 viikon mittainen ultralle valmistautumisperiodi poikkeaa ainakin kahdella tavalla: harjoitustyyppien osuuksien ja mikrosyklien rytmityksen suhteen. Peruskestävyys ja ultra-spesifi vauhtikestävyys likenevät toisiaan, etenkin jos puhumme edelleen 5–5,5 tunnin tai tätä hitaammasta Vaarojen Maratonin tai Nuuksio Classicin juoksijasta.
Lyhyen ultran tavoitesykkeellä voi juosta mikrosyklien sisällä määrällisesti enemmän kuin maratonin tavoitesykkeen tuntumassa. Jos ultra on lyhyemmästä päästä, voi viikko koostua jopa kahdesta pitkästä lenkistä, joista toinen on selvästi tavoitesykettä alempisykkeinen ja toinen ainakin osittain lähellä tätä. Rauhallinen tasarasituksinen lenkki voi ulottua 2/3:aan lyhyen, esimerkiksi kymmenen tunnin mittaisen ultran kestosta. Sitä pidempien ultrien kohdalla maratontreenistä tuttua pitkän lenkin kestosääntöä ei kannata seurata, vaan toiminnallinen ylikuormitus voidaan saavuttaa vaikkapa rypäsharjoittelumetodilla.
Toinen lyhyempi, mutta hieman reippaampi pitkä on syytä siirtää mahdollisimman kauas syklin pisimmästä juoksusta, mutta reilusti erilleen myös vauhti- tai maksimikestävyystreeneistä. Ensimmäisen mesosyklin aikana syklien tehotreeniksi voidaan perustellusti valikoida kiihtyvävauhtinen lenkki kynnysten välillä, tai vaihtoehtoisesti tasainen korkeaintensiivinen vauhtikestävyysharjoitus suhteellisen lähellä anaerobista kynnystä.
Rypäsharjoittelumetodia, jossa ideana on toteuttaa määrällisesti kovia harjoittelublokkeja tiiviisti yhdessä mikrosyklissä, on sovellettava tavoitehakuisesti ja taiten. Usein 2–4 treenin ryppäitä suositellaan toteutettavaksi 4–6 viikon välein. Tämä rytmi ei välttämättä ole kohdallinen ainakaan pitkää polku-ultraa edeltävän kolmen kuukauden aikana, jolloin ryppäistä saattaa saada parhaimman hyödyn irti tiiviimmällä rytmityksellä esimerkiksi 2–3 viikon välein. Ryppäissä pidemmän ultran spesifisyys korostuu. Kun rypäs käsitetään yhdeksi mikrosykliksi, on tähän mikrosykliin miellettävä myös palautumisaika, jonka tiivis harjoitusblokki vaatii. Tällöin on helpompi lähteä uuteen mikrosykliin, kun levon ja kevyen liikunnankin käsittää osaksi kokonaisuutta.
Jaksottamisesta kaikkoaa järki, jos suunnitelmaa ei noudateta. Yksittäisten treenien siirtäminen päivällä tai mikrosyklin uudelleen jäsentäminen ei ole suuri ongelma sen rinnalla, että harjoitustyyppejä ei toteuteta oikeilla kestoilla tai sykealueilla. Jokaisessa harjoituksessa on pidettävä huolta sen ”hygieniasta”. Peruskestävyysharjoitukset ovat puhtaita peruskestävyysharjoituksia vain silloin, kun syke pysyy aerobisen kynnyksen alapuolella.
Harjoitushygienian kannalta on tärkeää, ettei tehoharjoituksiakaan treenata liian kevyesti tai liian kovaa, ja ettei niitä tehdä huonosti palautuneena. Jokaisella harjoituksella on tarkoituksensa ja siksi esimerkiksi väliin jääneitä lenkkejä ei lähtökohtaisesti kannata korvata juoksemalla seuraava lenkki kovempaa tai pidempään. Suunnitelmassa pitäytyminen on mielekästä nähdä kulkemiseksi kohti tavoitetta. Tällöin on helpompi välttyä tuhrilta harharetkiltä yksittäisten treenien tai mikrosyklien aikana.
Peruskestävyysharjoittelu: aerobista harjoittelua aerobisen kynnyksen alapuolella, yleensä sykkeillä 60–75 % maksimista. Parantaa aerobista energiantuottoa, rasva-aineenvaihduntaa ja sydän- ja verenkiertojärjestelmää. Kohtuukuormitteinen peruskestävyysharjoittelu on omiaan parantamaan vauhtikestävyyttä niin lyhyillä kuin pidemmilläkin polkujuoksumatkoilla. Harjoitustyyppinä usein tasavauhtinen tai tasarasituksinen 30 min–3 h juoksu-, oheis- tai lajiyhdistelmätreeni.
Aerobinen kynnys: fyysinen suoritustaso, jonka ylittyessä suorittavat, energiaa tarvitsevat lihakset alkavat hyödyntää hapen lisäksi maitohappoa energiantuotannossaan. Tällöin maitohapon määrä nousee normaalista ns. lepotasosta, mikä näkyy veren laktaattipitoisuuden kasvuna. Aerobisen kynnyksen tehoon ja sykkeeseen vaikuttavat yksilölliset fysiologiset ominaisuudet ja aiempi harjoittelu. Useimmilla aerobinen kynnys sijaitsee 70–85 %:ssa sykkeen maksimiarvosta.
Vauhtikestävyysharjoittelu: aerobista harjoittelua aerobisen ja anaerobisen kynnyksen välillä. Vauhtikestävyystasolla liikuttaessa elimistö muodostaa maitohappoa, mutta pystyy huuhtomaan sitä pois niin, ettei maitohapon kertyminen ylitä sen poishuuhtomiskapasiteettia. Vauhtikestävyysharjoittelu parantaa vauhdinsietokykyä ja maitohappojen poistokykyä sekä suorituskykyä anaerobiseen kynnykseen asti. Harjoitustyyppeinä kiihtyvävauhtinen 30 min–1,5 h lenkki kynnysten välillä ja pitkät (5–20 min) vedot.
Anaerobinen kynnys: fyysinen suoritutaso, jonka ylittyessä maitohappoa alkaa kertyä lihaksiin. Anaerobisen kynnyksen yläpuolella maitohapon tarve on suurempaa kuin sen poishuuhtomiskyky. Useimmilla anaerobinen kynnys sijaitsee 80–95 %:ssa sykkeen maksimiarvosta. Aerobinen maksimikapasiteetti saavutetaan pian anaerobisen kynnyksen jälkeen.
Maksimikestävyysharjoittelu: harjoittelua aerobisen maksimikapasiteetin tuntumassa, anaerobisella kynnyksellä ja usein yli tämän. Kehittää kykyä sietää vauhtia kovassa rasituksessa. Maksimikestävyysharjoittelulla on tärkeä rooli lyhyisiin kovatehoisiin suorituksiin valmistauduttaessa ja vähäisempi merkitys ultramatkojen harjoittelussa. Harjoitustyyppeinä lyhyet yhtäjaksoiset kovat juoksut ja lyhyet (2–5 min) vedot tasaisella ja mäkisessä maastossa.
Mikrosykli: eri harjoitustyypeistä koostuva lyhyt, noin viikon mittainen harjoitusjakso. Mikrosykleissä harjoitukset toteutetaan siten, että kuormittavista treeneistä on mahdollista palautua niistä saatavan hyödyn tavoittamiseksi ja harjoittelun jatkamiseksi seuraavassa mikrosyklissä.
Mesosykli: useista mikrosykleistä koostuva, koko kautta jäsentävä 2–4 kuukauden harjoittelujakso. Mesosyklissä tavoitteena on valittujen ominaisuuksien kuten vauhtikestävyyden kehittäminen ja toisten ominaisuuksien ylläpitäminen.
Makrosykli: koko kautta kuvaava harjoitusjakso, joka koostuu usein 3–5 mesosyklistä.
Kirjoittaja Antti Lepistö on polkujuoksuvalmentaja ja La Sportiva Team Finlandin ultrajuoksija. |
]]>
Vuosi 2020 on takana ja on aika toivottaa tervetulleeksi uusivuosi 2021. Koronavuosi jää varmasti meidän jokaisen mieleen kaikkine poikkeuksineen ja rajoituksineen, mutta toisaalta se antoi meille myös aikaa pysähtyä ja etsiä uudenlaisia tapoja elää arkea, harrastaa ja kilpailla. Vaikka pandemia lamaannutti hetkellisesti koko maailmaan, aktiivista polkujuoksuyhteisöä se ei pysäyttänyt. Virtuaalikisojen myötä juoksutapahtumiin pystyi osallistumaan vaikka omalta takapihaltaan. Haasteita ja rajoituksia on epäilemättä vielä jonkin aikaa edessä, mutta valoakin näkyy tunnelin päässä.
Uusi vuosi tuo tullessaan uusia tavoitteita harjoitteluun ja kilpailemiseen. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, mihin suuntaan maailman tilanne kehittyy ja onko vuonna 2021 mahdollista osallistua kansainvälisiin kilpailuihin, mutta monia varmasti ilahduttaa, että ensimmäinen 200-mailinen kilpailu on vihdoin tulossa Suomeen. Odotammekin jo jännityksellä ensi kesän NUTS300 Distance -tapahtumaa.
Epävarmuudesta huolimatta toivo ja usko parempaan huomiseen kantavat meitä eteenpäin. Ja vaikka ei aina kaikki menisikään alkuperäisten suunnitelmien ja tavoitteiden mukaan, mikään ei koskaan mene täysin hukkaan. Voimme aina orientoitua uudelleen. Näissä merkeissä toivotamme jokaiselle oikein hyvää uutta vuotta koko La Sportiva Suomen polkujuoksutiimin puolesta!
Vuonna 2021 minulla on ensimmäistä kertaa tavoitteita polkujuoksun lisäksi myös sileän juoksussa. Tavoitteenani on juosta kevään aikana asfalttipuolimaraton sekä parantaa omaa 10 km ennätystä. Päätavoitteet ovat kuitenkin polkujuoksussa ja nimeni löytyy ainakin Karhunkierroksen 55 km ja Hetta-Pallas 66 km osallistujalistalta. Näistä ensimmäiseen olen ilmoittautunut jo kolmena vuotena aiemmin, mutta joka kerta olen joko sairastunut tai loukkaantunut. Nyt siis todella toivon, että vuonna 2021 pääsen vihdoinkin starttaamaan tälle matkalle!
Juoksuun liittyvä uudenvuodenlupaukseni on se, että harjoittelen enemmän poluilla ja nimenomaan teknisillä reiteillä.
Uusi vuosi tuo tullessaan vanhaa ja turvallista, sekä uusia tuulia. Edelleen talvi menee enimmäkseen rinteitä ylös-alas hiihtäen ja keväällä juoksukengät korvaavat sukset liikunnan välineinä. Kilpailuiden osalta uusia ulottuvuuksia minulle tuo NUTS 300 Distance -kilpailu heinäkuussa Lapissa, mikä on pisin kilpailu johon olen koskaan ottanut osaa. Lisäksi nimeni on myös UTMB:n 171 km kilpailun osallistujaluettelossa, joten myös yksi kansainvälinen vuoriultra on kalenterissa kansainvälisen tilanteen niin salliessa. Päällimmäisenä tavoitteena kuitenkin on nauttia urheilusta.
Uudenvuodenlupauksena voisin pitää säännöllisen voimaharjoittelu ohjelman noudattamista, jotta kroppa kestäisi entistä paremmin kestävyysharjoittelun rasitusta.
Päätavoitteenani on pitää huolta terveydestäni treeneistä nauttien. Otan nykyistä useammin lyhyempiä harjoituksia osaksi viikkojani erityisesti aamutreenien muodossa, sillä tänä vuonna vedin liian usein turhan pitkiä yhdistelmäharjoituksia “ajan säästämiseksi”. Ensi vuonna suuntaan useammin niin kuntosalille, Malminkartanolle kuin Paloheinään, jotta jaksan entistä paremmin pidemmillä matkoilla. Odotan ensi vuodelta myös korona-aikaan verrattuna useampia yhteislenkkejä niin uusien kuin vanhojen juoksukavereiden kanssa.
Toivon tutustuvani mieleni syövereihin ja sen rajoitteisiin niin Suomen NUTS -kisoissa kuin Euroopan vuoristoissa (juoksu)vaeltaen. Kuten aina, matkaa teen ilon kautta!
Päätavoitteeni on NUTS Distance 300 by Black Diamond heinäkuussa 2021. 2020 kisoista tulevaisuuteen siirtyivät Scenic Trail 54 km kesäkuussa Sveitsissä ja Tor des Géants 330 km syyskuussa Italiassa. Toistaiseksi varsinkin näiden ulkomaisten tapahtumien toteutumisajankohta on epävarmaa.
Uudenvuodenlupaukseni onkin ottaa tilaisuudesta vaarin. Eli osallistun aina mahdollisuuksien mukaan. Hyvää uutta vuotta 2021 kaikille!
Vuonna 2021 aion ainakin terävöittää kovempia juoksuharjoituksia. Eli tavoitteena pitää yksittäiset nopeustreenit hieman lyhyempiä, mutta suorittaa niitä useammin. Lisäksi pyrin parhaani mukaan monipuolistamaan harjoituksia ottaen mukaan suuremmalla skaalalla eri pituisia vetoja, mäkijuoksua loivalla sekä jyrkällä pohjalla, erilaisia tavoitteellisia aikaan perustuvia haasteita tutuilla kuntoradoilla ja poluilla. Tästä sain inspiraation syksyn metsäcooper-haasteesta! Voimaharjoittelua aion myös tehdä kerran viikossa minkä olen aiempina vuosina täysin jättänyt pois juoksukauden aikana. Kevääksi ajattelin myös ostaa ekan kunnon fillarin jolla aion suorittaa osan peruskuntoharjoittelusta. Tavoitteena käydä vetämässä yksi kunnon pyörälenkki viikossa.
Kisatavoitteista paha mennä lupaamaan mitään, kun maailman tilanne on se mitä on, mutta sen verran aion taas ylittää itseni, että syksyksi voisin lähteä ainakin kotimaassa ensimmäiselle yli 60 kilometrin pituiselle kilpamatkalle.
Vuoden 2021 aikana aloitan uuden liikuntaharrastuksen - polkuilua ja vertikaalietenemistä tukevan tottakai. Polkujuoksujen puolella satsaan edelleen harjoittelun spesifioimiseen. Panostan vertikaalitreeneissäni laatuun ylettömän määrän sijasta. Aion syventää maastopyöräharrastustani ja matkailla rautaratsuillani kaukaisempienkin polkujen äärille. Valmentajana keskityn psyykkisen valmennuksen syvyyksiin tutustumalla uuteen motivaatiota ja toimintaa käsittelevään kirjallisuuteen.
Ja olisihan se vihdoin aika vetää se yhden käden leuka.
Minulla on suuri etuoikeus harjoitella tulevana vuonna 2021 parhaimmalla mahdollisella tavalla jylhjissä mäkimaastoissa asuessani nykyisin täällä Nuuksion kansallispuiston ytimessä! Tavoitteenani on tulla lisäämään ja hyödyntämään sauvojen käyttöä entisestään nykyisestä (katseet siintää jo hieman tulevaan seuraavaan vuoteen 2022 pitkille matkoille) ja lisäksi tulevan vuoden kisoja ajatellen tulen lisäämään nopeutta erilaisilla lyhyillä ja pitkillä vetoharjoituksilla. Voimaharjoittelut, etenkin core ja jalkoja vahvistavat treenit, tulee säilymään treeniohjelmassani. Kisakalenterissa on päätavoitteenani melko varmuudella keskipitkät matkat, Hetta-Pallas 66 ja Nuuksio 70 Ultra. Muita lyhyempiä kisoja napsin sitten mahdollisuuksien mukaan, kuinka sitten tapahtumia onnistutaan ylipäätään järjestämään.
Uudenvuoden lupaukseni on harjoitella ahkerasti ja säännöllisesti, mutta olla armollinen itselleen ja nauttia rennolla asenteella polkujuoksusta. Parempaa uutta vuotta 2021 kaikille!
Tulevalle vuodelle päällimmäisenä tavoitteena on saada nyt jo puoli vuotta vaivannut akilles siihen kuntoon, että pystyisin harjoittelemaan normaalisti. Kisojen suhteen tavoitteeni on juosta lyhyitä alle maratonin mittaisia matkoja, jotta saan matkavauhtia kasvatettua. Tämän johdosta harjoitteluun lisään enemmän tehollista harjoittelua jotta lyhyet matkat taittuvat nopeammin. Juoksun lisäksi, jos tilanne sallii, aion tulevana vuonna kisata myös suksien ja pyörän päällä, näin saan kuormitusta tasattua tasaisemmin koko kropalle.
Lupaan siis liikkua monipuolisesti ja nauttia luonnosta myös vuonna 2021.
Terveyshuolet ovat vaivanneet vuoden viimeiset kuukaudet. Lääkäri on antanut rasitus- ja sitä myöten juoksukiellon siihen saakka, kunnes tutkimukset on saatu tehtyä. Toivon pääseväni pian taas juoksemaan ja pitkästä tauosta johtuen se alkaa varmasti pikkuhiljaa peruskestävyystasolta, osin myös pyöräillen. Jos kaikki menee hyvin, olisin mielelläni viivalla ainakin Pallaksella 105 km matkalla. Päällimmäinen tavoite ja toive on kuitenkin päästä pian poluille nauttimaan juoksun tuomasta ilosta ja onnellisuudesta.
Ensi vuonna lupaan harjoitella ja kisata samanlaisella fiilispohjalla, ilolla ja lapsenmielisyydellä kuin tähänkin asti.
Ajattelin tavoitella tähtiä, sillä vuoden 2021 tavoitteena on kolmen ultramatkan (Nuts Karhunkierros 166 km, Nuts Pallas 160 km ja Vaarojen Maraton 130 km) läpäisyn kautta saavutettava UTTF finisher titteli. Treenaamisen pyrin toteuttamaan aiempaa järkevämmin, hakien sitä kautta onnistunutta progressiota kisojen yhteyteen.
Eli vähemmän puuroa ja enemmän manteleita.
]]>
Näin vuoden pimeimpänä aikana, kun aurinko laskee jo ennen töistä pääsyä, on lenkille hyvä kaivaa otsalamppu esiin. Tämä muistan itse yleensä sillä ensimmäisellä kerralla, kun lähden tuttuun tapaan poluille juoksemaan ja puolen tunnin jälkeen huomaan, etten enää näe. Siinä vielä, kun muutaman kerran kompuroi, muistaa lampun varmasti ottaa mukaan seuraavalla kerralla.
Lamppujuoksu, tai miksi sitä haluaakaan kutsua, on aina, joka vuosi, ensimmäisillä kerroilla yhtä jännittävää: pilkkopimeä metsä, äänet ja tunnelma. Siinä on jotain ainutlaatuista. Vaikka minäkin juoksen syksyn ensimmäiset lamppulenkit aina tutuilla poluilla, muuttuu polku tyystin toisenlaiseksi pimeässä.
Vein tässä taannoin muutaman polkujuoksun vasta aloittaneen tuttavani lamppulenkille. Reaktiot olivat mainiot. Aluksi he eivät millään voineet ymmärtää, että oikeasti juoksisimme pimeässä metsässä, poluilla. ”Miksi ei pururadalla, siellähän olisi valot?” Heh, no juuri siitä syystä. Se on pururata ja siellä on valot.
Ja niin sitä mentiin. Alun jännityksen ja lamppujen säädön jälkeen hommahan sujui. Valitsin tutun polun, jota olemme aiemminkin juosseet ja joka on hyvin merkattu – sekä nuolin että heijastimin. Hauskaa huomata, miten aikuiset ovat uusista jutuista aivan yhtä innoissaan kuin lapset. Hihkumista ja naurua kuului niin, että jos joku metsän eläin olisi lähettyville eksynyt, olisi se todennäköisesti luikkinut pakoon. Tossut kastuivat ja askeleita joutui miettimään enemmän kuin päivänvalossa, mutta fiilis oli loistava. Oman jännityksen ensikertalaisiin toi se, kun yhdeltä ryhmäläiseltä loppui akku otsalampusta. Hän pääsi sitten juoksemaan kahden lampullisen väliin ja homma jatkui. Totesi kyllä, että onneksi ei ollut yksin...
Juoksun jälkeen, kun kyselin ajatuksia, olivat kaikki sitä mieltä, että lähtevät toistekin. Suurin osa oli kuitenkin sitä mieltä, että yksin heitä ei metsään saisi. Pitivät minua hieman hulluna, kun kerroin, että juoksen lähes aina yksin. Pari myös lisäsi ostoslistalle uuden tai tehokkaamman otsalampun. Se onkin hyvä sijoitus, jos meinaa enemmänkin juosta pimeässä.
Ennen lenkkiä:
Lenkillä:
Kirjoittaja Mia Tuoriniemi on Team La Sportiva Finlandin juoksija. |
Huippusuorituksen takana on monta vaikuttavaa tekijää. Fyysisen suorituksen kannalta näitä ovat muun muassa harjoittelun tavoitteellisuus, pitkäjänteisyys, säännöllisyys, monipuolisuus, riittävä kuormitus, lajikohtainen harjoittelu, nousujohteisuus, riittävä palautuminen sekä oman kropan kuunteleminen. Täyden potentiaalin valjastaminen huippusuoritukseen onnistuu kuitenkin vain, jos fyysisen harjoittelun rinnalla tehdään systemaattisesti myös psyykkistä harjoittelua. Jos mieli ei pysy suorituksessa mukana, hyvä fyysinen suorituskyky ei yksinään riitä huippusuorituksen saavuttamiseen.
Mielen harjoittaminen on sitä tärkeämpää, mitä kovempaa suoritusta tavoitellaan. Varsinkin pitkää ultramatkaa mielessä pitäen psyykkinen harjoittelu tarjoaa voimavaroja niin valmistautumiseen, itse suoritukseen kuin palautumiseenkin. Muun muassa itsetuntemuksen syventäminen ja itselle tärkeiden asioiden arvottaminen auttavat käsittelemään suoritukseen liittyviä tunteita, ajatuksia ja tilanteita. Jännityskin on ihan okei, jos sitä osaa käsitellä oikein. Parhaimmillaan siitä voi olla jopa hyötyä suoritukseen. Hyvä keskittymiskyky on myös suorituksen kannalta olennainen seikka, mitä voi kehittää esimerkiksi fokusoimalla ajattelu yhteen vaiheeseen kerrallaan – siihen, mitä parhaillaan on tekemässä.
Psyykkinen harjoittelu kehittää taitoja, joiden avulla saa urheilun tasapainoon elämän muiden osa-alueiden kanssa. Kun kokonaisuus ja eri asioiden väliset yhteydet elämässä hahmottuvat, on helpompi ymmärtää, miksi esimerkiksi toimit tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa. Taitoja voidaan harjoitella muun muassa mielikuvaharjoittelun tai mindfullness-tekniikoiden avulla.
Kysyimme La Sportiva Team Finlandin juoksijoilta, millaisia asioita he ovat kohdanneet polkujuoksuharjoittelussa ja kilpailemisessa, mitkä ovat olleet heille henkisesti kuormittavia ja raskaita. Asian tiimoilta nousi paljon kysymyksiä, joihin vastasi urheilupsykologi Satu Kaski Clear mind Oy:stä.
1. kysymys: Juokseminen on hyvä keino saada ajatukset pois esimerkiksi työasioista, mutta milloin pitää huolestua, kun juokseminen alkaa nousta ajatuksiin jatkuvasti työajallakin? Miten siis juoksemisesta voi nollata pään?
Sadun vastaus: Pahimmillaan juoksusta, kuten mistä tahansa liikuntamuodosta, voi tulla pakko. Silloin se ei enää palvele, vaan kuormittaa enemmän kuin antaa. Liikunnastakin voi addiktoitua. Ylimennessään se pitkässä juoksussa vie terveyden. Jos ahdistaa, kun ei pääse lenkille, ollaan menty yli. Jos on koko ajan olo, että pitäisi tehdä enemmän ja lisää, ollaan menty yli. Elämässä on hyvä olla urheilun lisäksi muita tasapainottavia tekijöitä, joiden parissa viihtyy. Ne auttavat myös ikään kuin nollaamaan juoksun ja voivat auttaa siinä, että se ei pääse menemään överiksi.
2. kysymys: Miten keskittyä omaan suoritukseen ja välttää asettamasta itselleen liikaa paineita, kun mielessä pyörii myös ajatukset hyvästä sijoituksesta, jolla saa pisteitä esimerkiksi kansainvälisiin kisoihin?
Sadun vastaus: Tämä on niin kutsuttua peruskauraa henkisen valmentautumisen näkökulmasta. Keskittymistä voi harjoitella, myös sitä, jos mieli vaeltelee, miten palauttaa se takaisin oleelliseen. Urheilussa paineita on. Oleellista on, miten tulla toimeen niiden kanssa; miten silti fokusoida oma tekeminen itselle tärkeisiin ja oleellisiin asioisin. Harjoittele esimerkiksi jollain lenkillä suuntaamaan huomio vaikka hengitysrytmiin. Katso, miten saat pidettyä huomion siinä. Tämä on jo keskittymis -ja huomionsuuntaamisharjoite. Arvioi jälkikäteen, miten onnistui ja miten onnistuminen mahdollistui.
Kuva 1 (vas.): Kirsi Montonen maalissa 70 km ultrajuoksun jälkeen. Nuuksio Classic 5. syyskuuta 2020.
Kuva 2 (kesk.): Esa Lehti maalissa polkumaratonin jälkeen. Nuuksio Classic 5. syyskuuta 2020.
Kuva 3 (oik.): Elina Virkkunen maalissa 130 km ultrajuoksun jälkeen Vaarojen Maratonilla 3. lokakuuta 2020.
3. kysymys: Ultramatkat ovat nyt kovasti muodissa ja tuntuu, että ilmoilla on riski tehdä tai yrittää liian paljon ja liian nopeasti. Miten valmistautua juoksukisoihin, joissa joutuu äärirajoille niin fyysisesti kuin henkisestikin?
Sadun vastaus: Harjoitteluun kannattaa ottaa osaksi henkinen valmentautuminen, toisin sanoen haarukoida omat vahvuudet ja heikkoudet, mitkä asiat auttavat ja mitkä mahdollisesti voivat haitata. Samanlaista harjoittelua kuin fyysisestikin. Valmistautumiseen kannattaa satsata. Mielikuvaharjoittelu on yksi keino, ja henkisen valmennuksen asiantuntija osana tiimiä. Älä jää yksin. Mieli tuottaa usein samat vastaukset, joten ulkopuolinen apu voi olla iso etu.
4. kysymys: Miten selvitä ultrakisan aikana väistämättä eteen tulevien aallonpohjien ja tiukkojen tilanteiden yli maaliin asti keskeyttämättä?
Sadun vastaus: Joskus on tervettä myös keskeyttää, mutta ihminen on rakennettu niin, että mieli antaa ensin periksi. Se on suoja. Joskus suoja aktivoituu, kun alkaa väsyttää, vaikka ei vielä olisi tarve. Tätä kannattaa harjoittaa henkisesti etukäteen: Tunnista keinot, jotka auttavat juuri itselläsi. Miten ylitän montun? Mitkä keinot ovat joskus auttaneet (tosin se ei tarkoita, että auttaisi jatkossa)? Suosittelen palkkaamaan psyykkarin.
Kuva 4 (vas.): Jukka Kukkonen. Perjantai 13. syyskuuta 2019, Col du Brison, Tor des Géants 280/340 km.
Kuva 5 (oik.): Susanna Kujanpää. Aallonpohjalla puolivälissä matkaa, Altai Ultra-Trail 110 km, 29.–30. kesäkuuta 2019.
5. kysymys: Valmistautumisen ohella myös palautuminen on tärkeä osa kilpailemista. Polkujuoksussa matkat saattavat olla todella pitkiä, pisimmät jopa yli 300 kilometriä. Mitä pidempi matka, sitä pidempi palautuminen ja sitä kovemmalle se ottaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mitä keinoja urheilijalla on selviytyä henkisesti rankasta palautumisjaksosta?
Sadun vastaus: Palautuminen on oleellista sekä fyysisesti että henkisesti. Tyhjä olo ja sen kanssa oleminen on myös tärkeää. Palautuminen on oikeastaan suoritusmoodista irti päästämistä. Miten päästää siitä irti, kun mieli vielä työstää osin urakkaa? Se on mahdollista, ja toivottavasti omaan valmistautumisprosessiin on kuulunut myös tämä: mitä kisan jälkeen ja miten harjoittaa palautumista.
6. kysymys: Miten "telakalla" oleva urheilija voi suunnata ajatuksensa ja energiansa positiiviseen etenkin, jos vastoinkäymisiä tulee toistuvasti vastaan, esimerkiksi loukkaantumisten, sairasteluiden tai rasitusvammojen kierteet haittaavat treenaamista ja estävät kisoihin osallistumisen?
Sadun vastaus: Telakallakin voi tehdä asioita, joskus sellaista, mitä ei muutoin tekisi. Koko kartta kun on tiedossa, niin voi katsoa, mitä asioita voi edistää. Yhtälailla on tärkeää antaa itsensä ja kehon surra; onhan se köppästä, jos loukkaantuu eikä pääse etenemään kohti tavoitetta. Joskus suhteuttaminen auttaa. Toisin sanoen jana urheilu-urasta on paljon pidempi kuin tämä loukkaantumisjakso. Loukkaantuminen myös parhaimmillaan pysäyttää arvioimaan omaa harjoittelua ja sen laatua paremmin. Etupäässä kuitenkin tehdään liikaa kuin liian vähän. Karrikoiden: 500 laadukasta toistoa on parempi kuin 1000, joista puolet on "älä mitään sano" -toistoja.
Kuva 6 (vas.): Ville Siukkola. Kuntouttavaa treeniä akillesvaivan parissa 27. elokuuta 2020.
Kuva 7 (oik.): Nelli Avikainen. Juoksuhommat tauolla loukkaantumisen vuoksi heinäkuussa 2020.
7. kysymys: Miten urheilija voi tsempata ja motivoida itseään, kun harjoitella voi vain rajoitetusti ja kilpailuihin osallistuminen on vain haave kaukana horisontissa?
Sadun vastaus: Iso haaste eikä yksinkertaista vastausta. Tätä kannattaa pysähtyä miettimään: Mitä elämässä on, mitä voi nyt tehdä ja viedä eteenpäin? Elämä ja ura on pidempi kuin tämä hetki antaisi ymmärtää. Usein monttukohdat ovat ne opettavaisimmat. Mitä tästä voi ottaa matkaan, voi olla yksi ydinkysymys.
8. kysymys: Miten asettaa itselleen tavoitteita, kun tuntuu, että kaikki tavoitteiden asettaminen tuntuu ihan turhalta?
Sadun vastaus: Miksi asettaisi, jos se tuntuu turhalta? Mitkä valinnat ovat itselle nyt hyvinvointia tukevia? Mistä asioista nauttii? Mitä tarvitsee juuri nyt? Nämä ovat oleellisia asioita. Tavoite voi olla sanana hankala. Toisaalta tavoite se on sekin, että kuntouttaa itseään tai pyrkii lepäämään päivän ja niin edelleen, ja toki voi kysyä, miksi ei asettaisi tavoitteita? Se, mitä nyt on tai miltä nyt tuntuu, ei ole koko totuus. Ehkä kuukauden päästä tuntuu toiselta. Mitä tekisi, jos ei tuntuisi turhalta?
9. kysymys: Globaalin pandemian vuoksi useita kilpailuita ja kilpailumatkoja on peruuntunut. Suosittuihin kansainvälisiin kilpailuihin pääsy saattaa vaatia vuosien työn sekä useita karsintakisoja ja arvontoja (toki myös kotimaisiin kisoihin osallistuminen, etenkin pitkille ultramatkoille, vaatii vuosien valmistautumisen). Lisäksi ulkomaankisat ovat melko hintavia – pelkistä ilmoittautumismaksuista joutuu pulittamaan satoja euroja – ja peruuntumisten myötä kaikkia rahoja ei ole urheilijat saaneet edes takaisin. Lomatkin on joutunut työpaikalla jo ajoissa sumplimaan ja uusien lomien – jos kisat siirtyvät – saaminen voi olla vaikeaa. Millaisia selviytymiskeinoja ja tilanteen käsittelytapoja urheilija voi omaksua turhautumisen käsittelyyn tällaisissa tilanteissa, kun tuntuu, että vuosien työ ja panostukset valuvat hukkaan?
Sadun vastaus: Tämä on aika ahdistavaa. Se lienee ymmärrettävää ja varsin inhimillistä, eikä helpota, kun tämä vaan jatkuu. Ehkä on hyvä katsoa nyt omaa itseä ja omaa lähipiiriä: Miltä elämä ja arki näyttää? Mitkä asiat siellä tukevat ja mitkä haastavat? Mitä niihin tarvitsisi? Mitkä asiat ovat itselle tärkeitä? Miten voi ottaa steppejä kohti niitä?
Kuva 8: Elina Virkkunen. Korona-pandemian myötä tapahtumiin tullut lisävaruste: kasvomaski. Vaarojen Maratonilla 2. lokakuuta 2020.
10. kysymys: Miten löytää samanlaista iloa muistakin lajeista kuin juoksusta, kun juokseminen ei ole mahdollista tai se on vain rajoitetusti mahdollista?
Sadun vastaus: Hyvä kysymys. Uskon, että jokaisella on vastauksia tähän. Oleellista onkin löytää itselle sopivat vastaukset, ja se helpottaa, kun on asiantuntija apuna. Suosittelen hyödyntämään henkisen valmennuksen ja hyvinvoinnin asiantuntijoita. UTHA Oy:n nettisivuilla voi käydä tutustumassa esimerkiksi meihin ja meidän palveluihin.
Kuva 9 (vas.): Antti Itkonen."Kun suuremmat seikkailut on siirretty tulevaisuuteen, saa olla erityisen tyytyväinen lähiliikuntamahdollisuuksiin." (kuvaaja Jani Johansen)
Kuva 10 (oik.): Joskus täysin uusi laji voi tarjota harjoittelun iloa ja tuoda helpotusta treenitaukoon. (kuvaaja Mikko Kaipio)
Nämä ovat kaikki lähinnä vain yleistyksiä. Kullakin on omanlainen polku ja omanlaiset vastaukset ovat parhaita. Ei ole yhtä oikeaa tapaa, kullakin on omansa. Sitä voi vahvistaa ja se harvoin tapahtuu yksin. Asiantuntijan apua kannattaa aina hyödyntää, kun tulee tiukka paikka vastaan. Toki on myös olemassa verkkokursseja. Muun muassa meillä Clear mind Oy:ssä löytyy henkisen valmennuksen verkkokurssi, jossa on harjoitteita, jotka voivat olla apuna omalla polulla.
Satu Kaski on psykologian tohtori, jolla on yli 20 vuoden kokemus urheilupsykologiasta ja psyykkisestä valmennuksesta. Clear mind Oy tarjoaa työ- ja organisaatio- psykologian, psyykkisen valmennuksen, urheilupsykologian ja henkisen sekä fyysisen hyvinvoinnin palveluita. Osaamisen ytimessä ovat muutoksen mahdollistaminen ja onnistumisen edellytykset. UTHA Oy on talvella 2020 avattu urheilijoiden, taiteilijoiden ja huippusuorituksen parissa työskentelevien henkisen hyvinvoinnin ja terveyden asema. Utha tarjoaa matalankynnyksen henkisen hyvinvoinnin palveluita muun muassa urheilijoille, taiteilijoille, valmentajille ja ohjaajille. UTHA:lla työskentelee alan huippuosaajat niin urheilupsykologian, kliinisen urheilupsykologian kuin taiteen psyykkisen valmentautumisen saralla. |
]]>
Riippumatta siitä oletko ensikertalainen vai kokenut kisakonkari NUTS-tapahtumat tarjoavat kaikille mahdollisuuden kokea upeita polkujuoksuelämyksiä ja kisata omalla tasollaan. Valittavissa on monipuolisesti erilaisia kisamatkoja. Matkalle voi lähteä hakemaan hyvää sijoitusta tai nauttia vain juoksusta omaa tahtia. Niille, jotka lähtevät tosissaan kilpailemaan, NUTS tarjoaa kovan tason.
NUTS-kisareitit tarjoavat riittävästi haastetta ja vaihtelua kisaajille. Esimerkiksi Ylläksellä Pirunkurun nousu nostaa hyvin sykettä varsinkin hellekelillä. Pyhällä reitti Aittakurun pohjalta mäntymetsiin ja tuntureiden laelle tarjoaa kisaajille monipuolista juoksumaastoa. Eikä näissä NUTSin kisoissa juuri tarvitse jännittää eksymistä poluilta: Juoksureitit ovat hyvin merkitty.
Nelli Avikainen, NUTS Ylläs-Pallas 2019. Kuva: Rami Valonen, NUTS
Lapin tunturit, havumetsät, tunturikoivikot, suot, järvet ja joet muodostavat ainutlaatuiset puitteet polkujuoksukisoille, millaista ei muualta Suomesta löydy. Lapin luonnossa on erityistä taikaa, mikä tekee juoksukokemuksesta unohtumattoman. Vastaan saattaa myös tulla poro jos toinenkin.
Lapin kesää leimaa etenkin yksi erityispiirre: yötön yö. Otsalamppuja ei Lapin kesäyössä tarvita, sillä juosta voi keskiyön auringon valaisemilla poluilla.
NUTS-kisojen hyvä tunnelma nostattaa hymyn kasvoille vielä vuosienkin jälkeen. Tunnelma on korkealla niin reitillä, reitin varrella kuin kisakeskuksessakin. Tapahtumissa on syvä yhteenkuuluvuuden tunne, mikä kumpuaa rakkaudesta lajiin. Järjestelyissä on myös käytetty luovuutta ja omaperäisyyttä, eikä rentoutta ja huumoria tapahtumasta puutu.
Huoltopisteille ropisee reilusti kehuja, kun tankkausvaihtoehdot ovat kattavat ja monipuoliset. Myös erityisruokavaliot on hyvin huomioitu, ja huoltopisteillä onkin tarjolla vaihtoehtoja niin vegaaneille kuin keliaakikoillekin. Näillä eväillä energiaa riittää koko matkaksi!
Erityisestä kiitosta saa kisaorganisaatio, jota pyörittää osaava ja asiantunteva tiimi. Turvallisuusseikat on hyvin huomioitu ja homma toimii. Kuljetuksistakin on huolehdittu ja paikalle pääsee ilman omaa autoakin.
Joko varasit päivämäärät kalenteriisi? Ilmoittautuminen NUTS Ylläs-Pallakselle ja NUTS Pyhälle aukeaa tiistaina 24.11. klo 18.00. Ilmoittautumaan pääset tapahtumien nettisivuilta:
]]>Vaikka poikkeusaika teki kisakaudesta epävarman, sai se toteuttamaan omatoimisen ultrajuoksun Hetasta Äkäslompoloon. Linkistä pääset lukemaan tarinani matkasta, josta tuli ehdottomasti tämän vuoden juoksullinen kohokohta. En usko, että kokemus jää viimeiseksi, sillä vastaavien juoksujen mahdollisuudet ovat rajattomat.
Kun palautuminen tuntureiden omatoimiultrasta sujui ongelmitta, alkoi haave Kolin kisarevanssista nostaa päätään. Edellisenä vuonna Kolin 130 kilometrin juoksuni jäi jalkavaivojen takia kesken. Muistan silloin ajatelleeni, että harmillisinta keskeyttämisessä oli se, että minun olisi vielä joskus palattava Vaaroille hakemaan revanssia. Nyt jälkikäteen koen, että tein silloin suurimman virheen palautumiseen liittyen. Loppujen lopuksi kyseessä oli erittäin hyödyllinen epäonnistuminen tulevia juoksuja ajatellen.
Tälle vuodelle olin hankkinut juoksupaikan 65 kilometrin mittaiseen, yöllä juostavaan sarjaan. Siihen treenini olisivat optimaalisimmat. En kuitenkaan päässyt irti pisimmän matkan voimakkaasta vetovoimasta. Mitä jos seuraava vuosi ei suju suunnitelmien mukaan? Entä jos kadun etten lähde nyt kokeilemaan?
Perusmatka
"Pisin tapahtumassa tarjolla oleva matka. Ultrajuoksijoiden sisäpiirin vitsi, jonka takia ei kannata ahnehtia pidempiä kisamatkoja kuin oma harjoitustausta antaa myöten. Muuten kutsuu telakka." Terho Lahtinen/trailrunning.fi
"Järjetön matka, johon ei ole tarkoitus osallistua, ei ikinä. Matka, jonka aikana saatat kohdata pisteen, jossa juoksukilpailu muuttuu retkeilyhenkiseksi sauvakävelyksi ja se on silti aivan ok." Elina Virkkunen/polkujuoksija
Sakaalien valjastus (La Sportiva Jackal)
Tapahtuma tarjoaa seikkailullisen juoksuelämyksen, joka on hauskalla tavallaan karu ja omalaatuinen. Sen olemuksessa on jotain kaurismäkeläistä. Huoltopisteet eivät notku totuttuun tapaan herkuista. Niissä ei tarjoilla hedelmiä, ei suklaata, ei muuta kuin säiliöllä paikalle tuotua vettä.
Peiponpellon huolto vuonna 2018
130 kilometrin mittainen matka koostuu kahdesta samanlaisesta 65 kilometrin pituisesta lenkistä. Lukuisten vaarojen valloitusten kautta nousumetrejä kertyy lähes 5000. Myöhäisen ajankohdan johdosta ensimmäinen kierros juostaan pilkkopimeässä.
"Reitti ei ole nopea. Vauhtia hidastavat korkeuserot, yön pimeys ja polkujen teknisyys. Kivojen ja joutuisien neulaspolkujen osuus reitillä on hyvin maltillinen." - Kisainfo
Reittiprofiili
Kolin luontokeskuksessa on reitin ainoa huoltopiste, jossa tarjoillaan lämmintä keittoa ja juomaa. Tähän huoltoon jokainen kilpailija toimittaa etukäteen omaan huoltolaatikkoon tarpeita, joilla voi täydentää esimerkiksi juoksuliivinsä varastoja. Totuttuun tapaan juoksijat kantavat veden ja energian lisäksi muut pakolliset varusteet kilpailun läpi.
"Hei Jere, lähdin tiedustelemaan, onko matkan muuttaminen hankitusta 65 km taipaleesta 130 km matkaksi mahdollista? Epävarmat ovat ajat, silti juoksut ovat mielessä."
"Moi Elina, päivitin matkasi perusmatkalle. Toivottavasti päästään lokakuussa juoksemaan!"
Kisa-aamuna heräsin mummolan viileästä aitasta. Tunsin huojennusta hyvin nukutusta yöstä - kuin laittaisi rahaa pankkiin, sanotaan. Olin ajanut edellisenä iltana töiden jälkeen Pohjois-Karjalaan. Viikko oli ollut työntäyteinen ja ajaessa iloitsin kotiseudulle palaamisesta. Se tarkoitti muun muassa pannukahvia, punaista maitoa sekä isoäidin tarinoita Kolilta. Tuntui mukavalta, että kohta pääsisin ulkoilemaan. Olin antanut tulevalle juoksulle lempinimen - ylipitkä liikuntapäivä.
Päivä valkeni kuulaana ja aurinkoisena ajellessani Kolia kohti. Kylätalon parkkipaikalla puin maskin kasvoilleni ja astelin noutamaan minulle varatun numerolapun ja GPS-lähettimen. Liikkeellä oli ainoastaan muutama ihminen. Oli hämmentävän rauhallista.
Olimme vuokranneet Kolilta mökin kisaviikonlopun ajaksi, jonne siirryin seuraavaksi. Siellä levittäydyin yhteen huoneista ja ryhdyin järjestelemään varusteitani.
..otsalamppu, energiageelit, pätkikset, noitapillilakut, kokista, nollaolutta, maakuntaherkkua eli karjalanpiirakoita, sauvat, 10 000 mm:n vesipilarin juoksutakki, kuorisukat, toinen otsalamppu, kengät, avaruuslakana, ideaaliside, roosanauha, otsalampun vara-akku..
Lisäksi tarkistin, että kaikki akut olivat varmasti ladattuna, niin puhelimesta, otsalampuista kuin sykemittaristakin. Olin varustautunut ja olin valmis.
Seuraavaksi päätin tehdä päivityksen sosiaaliseen mediaan. Kun tsemppejä alkoi ilmestymään näytölle, nousi jännitys kuohuvana korkeuksiin. Laitoin puhelimen nopeasti pois ja nappasin pyyhkeen matkaan. Koetin laskea sykkeitäni uimalla viileässä Jerojärvessä. Kannustusjoukkoni, äitini sekä lapset, saapuivat nyt myös mökille.
Pian oli aika siirtyä lähtöpaikalle. Kolin Luontokeskuksen pihalla oli rauhallinen ja odottava tunnelma. Löysin Markun ja Matin Jyväskylän polkujuoksijoista ja heidän seurassa oli mukava fiilistelellä tulevaa matkaa. Odottelimme kello kuuden starttia illan näyttäytyessä valoisana.
Kun lähtö oli käsillä, hain omaa paikkaani ja lähtömerkistä pääsimme matkaan kannustuksien saattelemana. Tässä kohtaa juoksimme vielä suuremmissa ryhmissä, ennen kuin hajaannuimme laajemmalle alalle. Vauhtiin päästyäni silmäilin aktiivisesti sykkeitäni ja aloitin yksinpuheluni: Elina, muista jarruttaa. Jarrutin. Jatkoin jutustelua: Elina, hae oma vauhti. Keskityin vauhtiini. Omaa menoa kuulostellen etenin Mäkrälle. Siellä pääsin tunnustelemaan, millaista olikaan juosta Kolin kallioilla. Juurakot ja kalliot tuntuivat salakavalan liukkailta ja tällä kertaa en ollut nastoittanut kenkiäni. Juostessa totesin, että hyvä vaan, hidastamisen pakko tuo malttia matkaan.
"Hyvä Elina, tsemppiä Elina!" Reitin varrelle oli tullut Jyväskylän polkujuoksijoita sekä sometuttuja.
On tämä hauskaa!
Ilta hämärtyi juostessani Havukanahon laidalla. Juoksijat sytyttivät otsalamppujaan samalla kun astuivat pimentyvään metsään. Täällä kansallispuistossa koin jälleen kohtaavani jotain hyvin ikiaikaista. Metsä näyttäytyi vaikuttavana, vihreän syvissä sävyissä. Aivan kuin se olisi leikitellyt, härnäten risteävillä juurillaan kompastumiselle herkkää.
Metsä. Kuva: Alpo Välimaa
Matkan edetessä viimeisetkin varjot katosivat ja otsalampun valokiilan ulkopuolelta saattoi kohdata enää pelkkää pimeyttä. Valokiila tulisi tarjoamaan tuntikausiksi ainoan näkymän tällä pimeällä taipaleella ja sen kautta välittyisi ensimmäisen kierroksen maisemat. Pääosin katse keskittyi hakemaan paikkaa johon astua. Edestä saattoi löytää satunnaisia pieniä heijastinmerkkejä sekä toisia juoksijoita. Myös kuljettu vaelluspolku vietti matkaa mukavasti eteenpäin.
Aivan yksin en mennyt. Usein takanani seurasi pari juoksijaa. Välillä sain kiinni yksittäisen selän tai pienen porukan. Välillä minut ohitettiin. Sommittelin vauhtiani toisten tahtiin ja mietin, sopivatko askeleet samaan rytmiin vai pitäisikö mennä ohi. Askeleista saattoi päätellä, mitkä vahvuudet kenelläkin oli näillä poluilla liikkumiseen. Usein päätin seurailla sykkeitäni ja määrittelin tason, jolla ohittaisin.
Niin matka eteni, vaihtaen satunnaisesti muutaman lauseen takana juoksevien kanssa. Välillä taas etenin hiljaisuudessa, keskittyen omaan juoksuun, syömiseen ja hetkessä elämiseen. Tämä oli oma sitoutumaton hetkeni ajan kanssa.
Matkan aikana ihastelin eteen noussutta kuuta ja vesistön sattuessa siihen heijastuvaa siltaa. Mäkeä jyrkästi ylös kiivetessä totesin takana juosseelle - tuntuu kuin kiipeäisimme kuuhun.
Matkanteko oli edelleen ihanan joutuisaa. Juoksu näin upean syksyisessä säässä tuntui silkalta hemmottelulta. Ensimmäisen huoltopisteen lähestyessä havahduin ihmisten ääniin, koiran haukuntaan ja kellojen soittoon. Rykiniemessä pauhasivat niin Herajoki, kuin sinne saapuneet ihmiset. Meininki oli huumaava ja lukuisat valot näyttivät pimeydessä vaikuttavalta. Tartuin kahluuvaijeriin ja jokea ylittäessä tunsin, kuinka virtaus viilensi jalkojani. Vesipiste oli ylityksen päässä. Koronaohjeistuksen mukaan juoksijat eivät tällä kertaa täyttäisi itsenäisesti vesisäilöjään. Avasin tyhjäksi juodun juoksurakkoni ja ystävällinen nainen visiirin takaa täytti sen.
Juoksu jatkui kohti Eteläpäätä ja maasto muuttui välittömästi hitaammaksi. Pimeässä juoksemisesta tuli aiempaa poukkoilevampaa suppean näkyvyyden takia. Oli vaikea ennakoida mitä eteen oli tulossa. Usein minut pysäytti kallio, ja hetken pyörittyäni oivalsin, että oli kiivettävä sen päälle. Välillä taas takaa saapuva juoksija saavutti ja sain jälleen suunnasta kiinni.
Pimeys. Kuva Samuli Härkönen
Ohitin polulla naisen, joka oli juossut alkumatkalla vauhdilla ohitseni. Tämä toi mieleeni juoksun kilpailullisen puolen ja sijoitukseni naisten sarjassa. Ryhdyin laskeskelemaan - ehkä seitsemäs, mahdollisesti nyt kuudes - ja samalla päätin, että enempää en naisia päästäisi ohitseni. Metsään pääsy antoi nyt mahdollisuuden mitata taitoa ja ultrakuntoa, sillä onhan tässä treenailtu.
Saavuin Kiviniemeen ja reitille hajaantuneista juoksijoista johtuen huolto sujui joutuisasti. Nyt edessä olisi etappi, johon keskittyisin. Kohtaisin siellä viime vuoden kipupisteet, sillä Ryläyksen ylitys sinetöi edellisen vuoden keskeyttämisen. Matka Ryläykselle muistutti myös, miten hidasta polkujuokseminen voi olla. Tällä kertaa Ryläys ylittyi ilman synkkiä mietteitä ja jaloissani ei ollut tietoakaan edellisen vuoden kolotuksista.
Samaan aikaan sain juoksuseuraa Tuomosta. Niin usein kuin yksin kuljenkin, tuntui mukavalta, että hiljaisuus ajoittain katkesi.
Peiponpellon huolto läheni ja pimeässä kuului ääni: "onko siellä Elina?" Äitini oli laittanut kellon aamuyölle soimaan ja ottanut Bruno-koirani mukaan yölliselle lenkille minua kannustamaan. Voi liikutus, mikä mamma minulla! Huoltopisteellä olin yhtä iloa ja hymyä. Lisäksi huoltopisteen toivotus: "tervetuloa uudelleen" - sai naurahtamaan. Ihania nämä itäsuomalaiset! Ainoastaan koiran olo oli surkea, se jäi itkemään perääni. Juoksukaverini jäi taakse, ja etenin sivuuttaen Ikolanahon niityt ja pienen mökin, jonka ikkunassa paloi valo.
Nautiskelin juostavasta reitistä ennen kuin saavuin risteykseen, jossa oli tarjolla kaksi suuntaa ja kaksi kylttiä. Toisessa luki: Maali ja toisessa lukemat 65 km ja 130 km. Koin kuuluvani molempiin ryhmiin. Mitä tekisin? Kumman valitsisin? Tiesin olevani menossa maalia kohti. Silti mietin, pitäisikö minun kuitenkin seurata opastetta, jossa lukee 130 km?
Kisakello tikitti ja kuten aiemmin kallioilla, jälleen seisoin paikallani tietämättä minne mennä. Pyörähdin ympäri ja totesin: on pilkkopimeää, on todella hiljaista ja nyt olen tässä risteyksessä aivan yksin. Kuinka pieneksi itsensä tunsikaan, vaikka samalla tiedosti, että kansallispuiston poluilla liikkui parhaillaan useita juoksijoita.
Ehdin jo kaivaa kartan esille, kun Tuomo saapui paikalle. Hän pahoitteli puolestani, että olin joutunut seisoskelemaan paikoillani. Ei haittaa, totesin. En halunnut ottaa riskiä, että eksyn. En myöskään osannut päättää. Pääsimme yhteisymmärrykseen oikeasta suunnasta ja juostessa olimme valmiita vastaanottamaan puhelun kisakeskuksesta, jos olisimme harhaantuneet reitiltä. Sitä puhelua ei tullut.
Ipatinvaaran rinnettä noustessa mietin, riittävätkö mäkitreenit tähän matkaan. Pikkuhiljaa matkan puoliväli lähestyi ja mittarin lukemat olivat jo tässä kohtaa nousumetrien suhteen vaikuttavat. Tunnustelin jalkojeni vointia ja vertasin niitä kertyneisiin nousumetreihin. Siellä rinteessä tiedustelin myös ääneen: harrastatko tunkkausta? Muistelin muun muassa hauskaa kesäyön mäkitreeniä, juuri tässä paikassa, Ipatinvaaran tunkkajien hersyvässä seurassa. Hauskoja nämä polkujen muistot.
Seuraavaksi näkymää alkoi pyyhkimään sumu. Olen aina tykännyt erityisesti alamäkijuoksusta ja Kolin maratonilla mieluisat juoksulliset rallattelut ovat sijoittuneet kisan viimeiseen, pitkää nousua edeltävään alamäkeen. Siinä missä Paha-Koli on jäänyt taakse ja Kolin Alamaja lähenee. Harmittelin, että en sumusta johtuen päässyt juoksun makuun. Samalla pohdin, millainen mahtaa olla sää ja pimeyden aste, kun seuraavan kerran tämän kohdan kulkee. Varoin käyttämästä jos-sanaa, keskityin sanaan: kun.
Edessä oli enää Järnefeltintie, kahden kilometrin mittainen, Alamajalta Kolille nouseva ylämäki. Kaivoin sauvat juoksuliivistä ja kevensin niillä menoani pitempijalkaisen kaverin rinnalla ja pian olimme maalissa ensimmäiseltä kierrokselta.
Takana oli 65 kilometriä ja aikaa oli kulunut 10:51:50.
Huoltopiste oli Luontokeskuksen näyttelytilassa, jossa oma huoltolaatikkoni nostettiin eteeni. Poistin päästäni otsalampun ja nostin tuolille vastaavan käyttämättömän. Kävin vaihtamassa pitkähihaisen paidan. Kenkiä en poistanut jalastani, sitä pakettia en ole koskaan aukaissut kesken kisan. Sain keittoa, leipää, kahvia ja jaffaa. Tyhjensin roskat juoksuliivin taskuista ja täytin ne geeleillä ja karkeilla.
Hetken päästä taukotilaan saapui nainen, ja tunnustan, minulle tuli hieman kiire. Olin sopinut itseni kanssa, etten päästä ketään naisista ohitseni. Jäin hetkeksi pohtimaan, olinko todella vaihtanut ladatun lampun käytetyn tilalle. Lisäksi katsahdin laatikossa lojuvia energiapusseja, jotka sisälsivät tuttuun tapaan suklaalla päällystettyjä pähkinöitä, suolattuja manteleita sekä lakritsalla maustettuja taateleita. Ne oli tarkoitettu mukaan otettavaksi. En kokenut tarvitsevani niitä.
Huollon jälkeen koetin hakea juoksuaskelia, mutta aloinkin hytistä voimakkaasti vilusta. Kaivoin takkini juoksuliivistä ja oloni kohentui kehon lämmetessä. Vielä en päässyt juoksun makuun, sillä minulla oli hieman huono olo. Päätin edetä sauvakävellen. Alitin lähdössä olleen juhlakaaren jälleen kerran. Nyt tämä kaikki alkaisi alusta.
Seuraavana ylleni hiipi väsymys. Se tuntui todella voimakkaana ja alkoi painamaan luomia kiinni. Niin painostavaa unen tarvetta en ollut tuntenut koskaan ennen kilpailun aikana. Havahduin siihen, että Tuomo meni ohitseni. Iloitsin keveältä näyttävää menoa. Piti huutaa perään ja toivottaa tsemppiä matkaan. En kuitenkaan ehtinyt, en vain jaksanut. Katselin horisonttiin katoavaa valopistettä ja keskityin pysymään hereillä.
Seuraavaksi sumu voimistui, enkä nähnyt kunnolla eteeni. Kolin kalliot tulivat ajoittain esiin sumun peitosta ja tiedostin viereiset jyrkät kohdat. Nyt keskittyisin. Tuntui, että sauvoilla pitäisi maan sijaan huitoa suoraan eteenpäin.
Onneksi jossain kohtaa heräsin. Sumu alkoi myös väistymään päivän sarastuksen tieltä. Jauholanvaaralle noustessa koin matkani kauneimman hetken. Juuri lempipaikassani. Siellä vasemman käden puolella näkyy Pielinen ja oikealla Herajärvi. Se hetki kalliolla on vaikuttanut minuun aina ensimmäisestä kerrasta saakka. Siellä minun karelianismini ilmenee voimakkaimmin. Hetken auringon sarastus näyttäytyi pastellisin sävyin Pieliseltä päin, ennen kuin sukelsin takaisin pimeään metsään.
Sumu. Kuva Alpo Välimaa
Etenin pitkän matkaa yksin kohti Rykiniemeä ja Eteläpäätä. Samalla mietin, milloin 65 kilometrin juoksijoita alkaisi mennä ohitseni. Päivä valkeni kauniina ja auringon paiste sirottui puuston läpi. Oli lämmin ja sain syyn riisua takkini. Sain uutta puhtia minut kiinni saaneen juoksijan seurasta, ja juoksu eteni jutustellen. Pian ylitimme Rykiniemen, tosin nyt aurinkoisessa säässä ja ilman yleisön tunnelmaa nostattavaa läsnäoloa. Matkaa jatkaessa huomasin kaverin menon olevan vauhdikkaampaa, ja lopulta jättäydyin matkasta. Päätin laskea jäljellä olevat energiat.
Toistin laskutoimituksen ja tein sen vielä uudelleen. Geelejä oli liian vähän ja karkit olivat loppumassa. Nämä eivät riittäisi! Siinä hetkessä palasin mielessäni huoltopisteelle ja hetkeen, kun täytin energiavarastojani. Muistin sivuuttamani pähkinät, taatelit ja suklaat.
Teema kohti maalia oli selvillä: kuinka saada energiat riittämään sinne saakka. Samalla mietin, tulisiko nyt kuuluisa seinä vastaan? Hetken pohdin jopa marjojen keräämistä. Puolukoiden energia vapautuu hitaammin kuin mustikoiden, pohdiskelin. Lopulta totesin, että antaa rasvan palaa, etenisin Ryläyksen säästöliekillä ja panostaisin sen jälkeiseen juoksuelämään.
Matkan eteneminen oli hidasta verraten edelliseen kierrokseen. Jaloissa tuntui kankeus ja sain käskyttää niitä juoksemaan. Samalla mietin mitä tuleman pitää. Sauvojen kanssa kulkeminen tuntui kohdallani kömpelöltä. En hallitse tätä.
← Päivä. Kuva: Svendja Lindner
Näinä aikoina ympärillä alkoi olla enemmän liikehdintää. Muiden sarjojen juoksijat ohittelivat, ja ilmoille nousi lukuisia kannustavia tsemppauksia, jotka piristivät menoani. Kohtasin myös kisakaverin kahden vuoden takaa. Roger juoksi rinnalle, ja pääsin hetkeksi muistelemaan menneitä. Esiin nousi kokemus ultrajuoksusta ja piste, jossa ei enää pystynyt puhumaan. Jäin miettimään keskustelua ja päätin luottaa siihen, että energiavarastoja oli vielä jäljellä. Minä pystyin juoksemaan, pystyin puhumaan, enkä ollut edes kovin synkällä tuulella.
Saavuin Kiviniemen huoltoon. Siellä minulle kaadettiin vettä ja samalla havaitsin, että tarjolla oli yllätyksenä myös perunalastuja. Edelläni jonottava mies työnsi vahingossa kätensä sipsipussiin ja hän sai koronatilanteen vuoksi koko säkin itselleen. Minulle niitä annosteltiin asiallisesti kouraan. Kuinka olisinkaan halunnut työntää käteni siihen pussiin ja omia koko sisällön itselleni. Jatkoin matkaani ja nautin antaumuksella saaduista sipseistä, niiden rasvan ja suolan mausta.
Kankeus jaloissa voimistui ja teki matkasta entistä hitaamman. Jalkani olivat kuin puusta veistetyt ja jyrkissä alamäissä eteneminen hidastui entisestään. Hain paikkaa, johon iskeä sauvani, ja välillä laskeuduin rinnettä sivuttain. Siellä Ryläyksen mutkissa muistuttelin itseäni, että yrittäisin juosta aina kun pystyn, sillä en halunnut luovuttaa.
Heikoimmat hetket, ne taitavat olla tässäkin ultrajuoksuissa läsnä, istumassa olkapäällä. Ainakin minulla. Ne pisteet, joissa saattaisi luovuttaa tai sallia keventämisen liian mukavalle tasolle. Olin harjoitellut tätä varten ja nyt halusin tehdä kuntoni mukaisen suorituksen.
← Kuvankaappaus GPS seurannasta
Totesin edellisessä blogitekstissäni, etten ole koskaan juossut ajattelematta keskeyttämistä tai kisaamisen lopettamista. Nyt keskeyttäminen ei ollut mielessä ja tiesin että ehtisin maaliin rauhallisellakin tahdilla. Kisaamisen kuitenkin hyvästelin useaan kertaan.
Se huokaus oli syvä ja tunne täynnä onnea, kun Ryläys oli takana. Nyt aloittaisin loppukirin, sellaisen jonka tämä ultrajuoksija kykenee tekemään, kun takana on yli sata kilometriä taivallettua polkua. Ennen kaikkea, nyt eteen tulisi myös juostavia polkuja. Laskin uudestaan energiani ja jaoin ne karkeasti loppumatkalle. Peiponpellon huollosta kuului jälkeen tuttu ääni: "hyvä Elina!" Äitini ja lapset olivat siellä. Lapsia hykerrytti kuraiset kenkäni. Voi miten olinkaan iloinen nähdessäni heidät ja miten väsynyt olinkaan. Kyllä tämä maaliin menee, totesin. "Olettehan siellä vastassa?"
Ohitin risteyksen, jossa olin edellisellä kierroksella seisoskellut. Tämä reitti oli nyt aivan selvä: maalia kohti. Matka taittui koettaen juosta aina, kun se oli mahdollista. Jalkani olivat kankeat, mutta kun pääsin vauhtiin, sain sen pidettyä.
Ennen viimeistä alamäkeä nappasin vaalimani viimeisen energiageelin. Aiemmin pohtimani alamäki – se missä rallattelen – oli nyt juostavissa. Samalla totesin, että pääsisin maaliin valoisan aikaan.
Kellosta oli loppunut virta, ja keskityin ainoastaan juoksuun ja reitillä pysymiseen. Viimeinen ylämäki läheni ja nyt olisi aika juosta sekä "raivosauvakävellä" se ylös. Ohittelin ihmisiä ja matka eteni. Ajoittain liikutuksen aalto iski voimakkaasti, ja jos sanoin jotain ääneen, ääneni petti. Pyyhin silmäkulmia ja koetin pärjätä kirvelevien silmien kanssa. Tunsin, miten lihakset ja jalkapohjat olivat väsyneet ja samalla ajoittainen vihlaiseva kipu kuritti varpaita. Jalat olivat tukossa, mutta juoksin. Sattui, mutta juoksin.
Siellä rinteessä kohtasin tuttuja, kuten tiimikaverini Esan, joka alkoi kuvaamaan loppusuoraani. Vastailin hänen kysymyksiinsä lyhyesti, sillä pelkäsin, että pillahtaisin liikutuksesta itkuun. Pyyhin tipan nenän pielestä, fiilistelin ja puskin eteenpäin. Keskityin pitämään rankani kasassa ja nautin matkan etenemisestä. Viimeisen suoran juoksin ja juosten menin myös maaliviivan yli. Loppukiri sinetöi matkani.
Maalissa ystäväni Anna tuli kiljuen halaamaan, huudahtaen väliin: "Voi ei, halasin, vaikkei saisi!" Paikalla oli myös tuttuja, kuten toinen Anna, Vesa, Tero ja Niklas. Siellä oli myös äiti ja kallion päällä vilkutti poikani Ilari. Miten ihanaa olikaan olla ihmisten seassa. Miten ihanaa, että tämä urakka oli takana.
Aikaa toiseen kierrokseen kului 13:07:29.
Jonotus. Kuva: Vesa Viittala
Maalissa havahduin nopeasti siihen, kuinka väsynyt kehoni olikaan. Miten halauskin oli sattunut. Pelkkä kasvojen iho tuntui aralta. Vilu teki myös nopeasti tuloaan. Minulle tuotiin viltti, jonka avulla pystyin viipyilemään paikan päällä vielä hetken.
Automatkalla mökille söin syömättä jääneet eväspiirakat. Eteisessä en meinannut saada kenkiä jalastani. Irvistelin riisuessani sukkiani. Äiti kiskoi niitä apuna jalastani. Söin, santsasin ja söin. Ääneni katosi ja kurkku tuntui kipeältä. Samalla vilu kuroi syvälle luustoon saakka. Sauna oli lämmin ja juoksin sinne nollaolueni kanssa. Riisuin ja puin löylyissä. Mökille palatessani ääneni alkoi sammaltamaan ja uni vei voiton. Oli palautumisen aika.
Meitä perusmatkalaisia starttasi varhaisen lokakuun yöhön 18 naista ja 73 miestä. Naisista maaliin suoriutui 11 ja miehistä 53. Oma kokonaisaikani oli 24:25:52 jolla sijoituin viidenneksi.
Seuraavana päivänä kotimatka Keski-Suomeen tuntui toiselta ultralta. Olin kuitenkin tietoinen kalliista lastistani ja ajaminen sujui hyvin. Puin maskin päähäni ja ostin Varkauden huoltoasemalta kahvin ja munkin. Miten olinkaan unohtanut koronan olemassaolon juoksun aikana. Ajaessa kuuntelin Yle puheelta Karo Hämäläisen haastattelua sijoittamisesta ja hymähtelin verratessani sijoittamista ultrajuoksuun. En usko olevani riskisijoittaja. Siinä ajaessa mietin jo seuraavaa kautta. Kuusamossa olisi keväällä mahdollisuus juosta sata mailia (166 kilometriä). Se kuulostaa mainiolta.
Vielä kerran, onnea kaikille Kolilla itsensä ylittäneille ja parhaansa yrittäneille. Vaarat tarjoavat aina elämyksen, matkaan katsomatta. Kiitos lukuisista tsempeistä matkan varrella, ne tekivät hyvää.
Lämmin kiitos perheelle, ystäville ja tuttaville. Juoksu on edelleen mieluisa harrastus ja uteliaisuus lajin parissa, se vain kasvaa. Kiitos jälleen La Sportiva Finland! Oli helppoa lähteä matkaan, kun ei tarvinnut miettiä varusteiden toimivuutta. Kiitos myös tiimille. Lopuksi syvä kumarrus kisan organisaation suuntaan, kun pääsimme nauttimaan hienosta viikonlopusta Kolilla.
Kirjoittaja Elina Virkkunen on Team La Sportiva Finlandin juoksija. |
]]>
Asta Heikkala nostaa tiimiesittelyssään parhaaksi kisakokemuksekseen vuoden 2014 NUTS Karhunkierroksen, joka kulkee hänen mukaansa myös nimellä "Munahanki-Karhunkierros". Asta sijoittui kilpailuissa 55 kilometrin matkalla toiseksi, vaikka paikoitellen korkea lumihanki hidastikin matkantekoa. Jo alkumatkasta hän päätti, että juoksee kaikki reittiosuudet, joissa lunta on alle polven, minkä ansiosta hän pääsi etenemään kohtuullista vauhtia. Matkan varrella iski välillä epätoivo, välillä ilo nousi pintaan, mutta maalissa hänet valtasi helpotuksen tunne. NUTS Karhunkierros jäi kaikkine kokemuksineen Astan muistoihin ikimuistoisena kilpailuna.
Myös Ville Siukkolan ja Mia Tuoriniemen mieleenpainuvimmat kisamuistot ovat NUTS Karhunkierrokselta. Ville juoksi siellä ensimmäisen 55 kilometrin matkansa, mikä oli hänen pisin kilpailumatkansa siihen asti. Kilpailu ylitti hänen kaikki odotuksensa. Mia puolestaan teki vuoden 2019 kisassa nappisuorituksen. Onnistunut suoritus nousi parhaaksi kisakokemukseksi etenkin, kun edellisvuonna sama matka tuotti hänelle vaikeuksia.
NUTS Karhunkierrosta on kehuttu kauniista kisareitistä ja hyvästä huollosta. Toisaalta vaihteleva sää on tarjonnut kisaajille jännitystä matkan varrelle. Seuraavaksi Antti Itkonen ja Jukka Kukkonen jakavat kokemuksiaan aiempien vuosien NUTS Karhunkierroksilta.
Keväällä järjestettävä NUTS Karhunkierros tarjoaa meille polkujuoksijoille jännitettävää monella tavalla. Koska kisa järjestetään toukokuussa, suurimmalle osalle osallistujista se on kauden ensimmäinen polkujuoksukilpailu, tai ainakin ensimmäinen ultramatka vuodelle. Monipuolisten matkavaihtoehtojen vuoksi se houkuttaa myös monenlaisia juoksijoita. Yksi asia NUTS Karhunkierrokseen liittyvissä spekuloinneissa nousee esille yli muiden. Se on sää.
Harvana talvena on joulupukki ehtinyt rekeään pakata, kun juoksufoorumilla tai sosiaalisessa mediassa jo aletaan miettiä kastuuko Karhunkierroksella sukat tai tarkeneeko perusmatkan yöosuudella shortsit jalassa. Entä pitääkö kengissä olla nastat pohjassa? Kilpailu järjestetään touko-kesäkuun vaihteessa, joten likipitäen kaikki on mahdollista, mutta se on yksi kilpailun viehätyksestä.
Olen itse osallistunut Karhunkierrokselle viisi kertaa. Vuonna 2016, kun juoksin ensimmäisen satamailiseni, oli todella kaunis ja kirkas sää. Päivällä lämpötila nousi 20 asteen yli, mutta tyyni yö laski lämpötilan paikoitellen pakkaselle. Useampana vuonna on vihmonut vettä tai jopa hetkittäisiä raekuuroja, mutta se ei ole menoa haitannut. Yhtälailla reitiltä on aina hymyssä suin palattu. Vuonna 2018 saimme maistaa ennätys kuivaa keliä, kun lämmin sää ja kuiva kevätpäivä verotti juoksijoiden voimia. Oma juoksuni sujui silloin mallikkaasti, ja tuloksena olikin sen hetkinen reittiennätys satamailisella perusmatkalla.
Ikimuistoisin Karhunkierros oli kuitenkin ensimmäinen kerta vuonna 2014, jolloin kilpailu järjestettiin jo toukokuun alkupuolella. Sulaa polkua ei juuri tarjolla ollut, vaan matkaa tehtiin osin jäisellä alustalla ja enimmäkseen hangessa. Parhaillaan lunta oli reiden puoliväliin. Osallistuin tuolloin 83 kilometrin matkalle, joten kahlattavaa riitti liki koko päiväksi. Mainittakoon, että tuona vuonna sadan mailin matkalla ei maaliin päässyt yhtään juoksijaa.
Kirjoittanut Antti Itkonen |
Osallistuin ensimmäisen kerran NUTS Karhunkierrokselle 2019. Juoksin 83 kilometriä Hautajärven napapiiriltä Rukalle. En ollut koskaan aiemmin kulkenut edes osittain tätä legendaarista vaellusreittiä. Maisemat olivat kuohuvine koskineen upeita.
Ultramatkoilla nesteen ja energian tankkaus on tärkeää. Kannoin kaksi puolen litran vesipulloa ja muutamia energiageelejä. Oulangan luontokeskuksessa 27 kilometrin huollossa saimme ennen lähtöä jätetyt omat huoltokassit.
NUTS huomioi hienosti vegaanit ja keliaakikot. Huoltopisteillä oli kasvispohjaisia ja gluteenittomia vaihtoehtoja, mistä täydet pisteet kisajärjestäjille.
Juuman 59 kilometrin huoltopisteeltä lähtiessäni lensin yllättäen turvalleni hiekkatiellä. Kilpakumppanit tulivat tarjoamaan apua, mutta nousin heti ylös ja jatkoin nolona matkaa syljeskellen likaa suustani. Vaikka rakastuin ensinäkemältä Karhunkierrokseen, en silti olisi halunnut suudella sitä!
Kisasta jäi kuitenkin hyvä maku suuhun, koska Konttaisten 76 kilometrin pisteen jälkeen kuuntelimme radiosta Suomi-Venäjä MM jääkiekko-ottelun selostusta, ja huusimme kurkku suorana Suomen voittaessa 1–0. Karhunkierrokselle palaan varmasti vielä uudestaan!
Kirjoittanut Jukka Kukkonen, Jukan kuvat: Aapo Laiho |
Syksy on jo pitkällä ja, vaikka vielä muutamia kilpailuja loka–marraskuussa järjestetään, on monilla meistä kilpailut kilpailtu tältä kaudelta. Minun oli tarkoitus päättää kilpailukauteni Vaarojen Maratonin ultramatkalla, mutta sairastumisen vuoksi kisa sai jäädä väliin. Tänä vuonna sain juostua vain kaksi kilpailua, koska koronapandemian vuoksi molemmat päätavoitekilpailuni siirrettiin ensi kesälle. Kuluneen kesän tavoitteisiini kuuluivat menestyminen Lavaredo Ultra Trail 120 ja UTMB 170 -kilpailuissa sekä voitto vaarojen maratonin ultramatkalla.
Koska Lavaredo ja UTMB siirrettiin ensi vuodelle koronapandemian vuoksi ja vaarojen maraton jäi väliin, jäi tavoitteet saavuttamatta. En silti ole pettynyt, koska kilpailujen perumiselle en voinut mitään, ja sairastuminen syksyn flunssasesonkina on vaikeasti vältettävissä. Nyt se vain sattui ikävään aikaan. En varmasti ole ainoa, jolla tämän kesän suunnitelmat menivät uusiksi. Ainakin sosiaalisessa mediassa alkukesän kestopuheenaihe oli peruttujen kilpailuiden aiheuttaman pettymyksen käsittely. Reagointi tuntui vaihtelevan laidasta laitaan, mutta väkisinkin mietin asiaa siltä kantilta, että onko harrastajan järkevää sitoa omaa tekemistään niin paljon yhden kilpailun varaan? Voisiko tavoitteenasetanta olla pitkäjänteisempää?
Nyt on siis aika miettiä tavoitteita ensi kaudelle. Perinteisellä tavoitekilpailuajattelulla tehtävä on vaikea. Koronatilanne ei ole varsinaisesti helpottunut keväästä, joten ei ole mitenkään varma, että voisin matkustaa ensi kesänäkään Italiaan tai Ranskaan kilpailemaan. Kotimaan satamailiset kilpailut voivatkin olla todennäköisempiä vaihtoehtoja, ja järjestetäänhän ensi kesänä Suomen ensimmäinen 200-mailinen polku-ultra NUTS 300. Kiinnostavia vaihtoehtoja riittää! Ainoa, mitä tiedän varmaksi, on se, että haluan osallistua ensi kesänä ainakin kahteen yli sadan kilometrin polku-ultraan ja menestyä niissä. Lisäksi haluan tehdä omatoimisia juoksuvaelluksia, mutta ei niistä enempää tällä kertaa. Palaan niihin varmasti myöhemmissä teksteissä.
Omatoimiset juoksuvaellukset ovat mukavaa vaihtelua kilpailuille.
Kilpailukohtaisen tavoitteen sijaan päätin asettaa alkavalle kaudelle toisenlaisen tavoitteen. Tärkein tavoite on nauttia juoksusta ja harjoittelusta joka päivä. Ei kuulosta ehkä kovin kunnianhimoiselta, mutta asiaa enemmän pohdittuani se on ehkä osuvin tavoite, jonka voin asettaa. Vaikka kilpailemista ja kaikkea kilpailuun valmistautumisessa rakastankin, eivät kilpailut ole minulle syy harrastaa juoksua.
Juoksen sen takia, että rakastan sitä tunnetta, kun voin aamulla aikaisin lähteä juoksemaan takapihalta alkavia polkuja. Rakastan myös sitä tunnetta kun ylämäkivedoissa keuhkot huutavat happea niin, että suuhun nousee raudan maku. Yksinkertaisesti rakastan sitä, kun voin omalla liikkeelläni kulkea pitkiäkin matkoja suhteellisen reippaasti ja voin tehdä niin lähes päivittäin. Kilpailut ovat vain kirsikka kakussa, eräänlaisia juhlapäiviä harrastuksessa.
Kuten sanoin, aion kilpailla myös ensi vuonna. Ja kilpailuihin tulen asettamaan kyseiseen hetkeen sopivat tavoitteet. Mutta en usko hyötyväni siitä, että asettaisin kilpailukohtaisia tavoitteita jo nyt. Tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni, joten osaan tehdä harjoitussuunnitelman niin, että huomioin heikkouksieni vahvistamisen sekä vahvuuksieni kehittämisen.
Loppujen lopuksi sillä ei ole harjoittelun kannalta niin merkittävää eroa tulenko osallistumaan esimerkiksi Karhunkierroksen satamailiselle tai UTMB:n 170 kilometrille vai määrittyykö päätavoittekseni esimerkiksi 300 kilometrin omatoiminen juoksuvaellus erämaassa. Joka tapauksessa kevääseen saakka minun tulee tehdä pohjia sille, että keväällä olen vahvempi juoksija. Erot siinä, miten valmistaudun eri kilpailuihin, tulevat vastaan kuitenkin vasta viimeisten kuuden viikon aikana ennen kilpailua, jolloin harjoittelussa otan huomioon kyseisen kilpailun erityispiirteet. Jos perusominaisuudet eivät ole siihen mennessä kunnossa, ei viimeistelyjaksolla tehdä ihmeitä.
Tarkka harjoitusohjelmani ei ole vielä valmis, mutta pääsuunnat ovat. Seuraavan kuuden kuukauden ohjelma on jaettu kolmeen 12 viikon jaksoon, joilla jokaisella on selvä teema ja tavoite. Lisäksi ohjelma on suunniteltu sitä silmällä pitäen, että pystyn nauttimaan juoksusta ja harjoittelusta läpi ohjelman. Suurin eroavaisuus aiempaan on se, että jaksoja on vähemmän ja ne ovat huomattavasti pidempiä. Näin ollen yhden jakson onnistuminen ei ole niin herkkä esimerkiksi viikon tauolle, jollaisia tulee väistämättä esimerkiksi sairastumisesta tai arkielämän velvoitteista johtuen. Näen tässä ajatusmallissa hyödyn myös koronaviruksen tuoman epävarmuuden osalta. En sido tavoitteitani tiukasti tiettyyn tapahtumaan, joten sen peruminen ei johda automaattisesti suuriin muutoksiin ja pettymyksiin.
Ohjelma siis sallii aiempaa enemmän joustoa, minkä pitäisi helpottaa arkielämän, harjoittelun ja levon rytmittämistä. Siksi uskon sen auttavan harjoittelumotivaation ylläpitoon ja myös parempien tulosten saavuttamiseen. On myös muistettava, että juoksuharjoittelun tarkoitus on antaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia minulle pitkällä aikavälillä. Juoksuharrastus ei yksistään auta kasvattamaan lapsia tai tuomaan leipää pöytään, mutta se tuo hyvinvointia, jotta elämän prioriteetit hoituvat paremmin ja voin hyvin. Silloin, kun nautin juoksemisesta, voin kohdistaa voimiani paremmin myös perhe-elämään ja työhön.
Nyt minulla on siis käytössä uusi harjoitusohjelma. Ensimmäinen harjoitusjakso kestää vuoden loppuun ja sen tärkein alatavoite on voiman lisääminen. Aiemmin olen kipuillut voimaharjoittelun kanssa, koska minun melko vaikea motivoitua harjoittelemaan sisällä, kun voisin vain juosta. Nyt uskon ja luotan siihen, että ehdin juosta seuraavien jaksojen aikana aivan riittävästi, ja nyt tehdyt voimapohjat tekevät siitä entistä nautinnollisempaa. Ja kyllähän juoksua mahtuu myös tähän jaksoon, mutta avainharjoitukset ovat pääosin voimarjoitteita.
Hyvää syksyä ja nautinnollista harjoituskautta kaikille!
Kirjoittaja Antti Itkonen on yksi La Sportiva Team Finlandin ultrajuoksijoista. |