Stranda Fjord Trail Race - Vuorijuoksua Norjan vuonoilla 1/2
Team La Sportiva Finlandin juoksija Esa Lehti osallistui lauantaina 10.8.2024 Stranda Fjord Trail Race -vuorijuoksuun Norjassa. Lue Esan kaksiosainen kisaraportti Polkujuoksublogista.
Kilpamatkana oli 48 km ja noususumma yhteensä 3900 m. Mistään tasaisesta reitistä ei todellakaan siis ollut kyse. Tämä oli samalla itselleni koko vuoden päätapahtuma, johon olin varta vasten treenannut koko kesän ajan kotipaikkakuntani pienellä laskettelurinteellä. Tulin kisassa maaliin ajassa 8 tuntia, 45 minuuttia, mikä oli huomattavasti nopeammin kuin alustavasti olin arvellut, sillä olin henkisesti varautunut noin 10 tunnin mittaiseen suoritukseen. Sijoitus oli miehissä 30/98. Kokonaistuloksissa 35/125.
Kisareittiä voisi luonnehtia erittäin haastavaksi, mistä kertoo varsin suuri DNF-prosentti. Jopa 34 kilpailijaa joutui jättämään matkan kesken eli yli neljännes kaikista osallistujista. Osalla kisan keskeytys johtui Strandan kylän läpijuoksun cut-offista, mikä oli mielestäni melko tiukka aikaraja. Kyseinen piste oli noin 30 kilometrin kohdalla ja siihen oli tultava 6 tunnin ja 35 minuutin ajassa, muussa tapauksessa kisa keskeytyi automaattisesti.
Osallistujaporukka oli huomattavan kansainvälistä. Juoksijoita oli saapunut lukuisista Euroopan maista sekä Yhdysvalloista ja Kanadasta asti. Kaiken kaikkiaan noin 40 % osallistujista oli ulkomailta. Suurin osa kisailijoista oli tietenkin norjalaisia, jotka tunnetusti ovat kovia urheilijoita ja kokeneita vuorilla liikkujia. Miesten sarjan voitti siitä huolimatta italialainen Riccardo Montani huimalla ajalla 6 tuntia 12 minuuttia - mutta vain reilun minuutin aikaerolla perässä tulleisiin norjalaisiin.
Paukusta ylämäkeen
Kisa alkoi klo 8.00 Uksvikasta ja suorilta ylämäkeen. Lämpöä oli aamulla noin 10 astetta ja keli oli puolipilvinen. Päivälle oli luvattu satunnaisia sadekuuroja, mutta onneksi mitään hurjempia myrskyjä ei ollut tiedossa. Kisajärjestäjät silti painottivat lämpimien vaatteiden tärkeyttä, sillä vuorilla korkeimmissa paikoissa lämpötila oli vain nipin napin plussan puolella. Pakollisina varusteina oli muun muassa kuoritakki ja -housut, ylimääräinen lämmin pusero, pipo, hanskat ja tuubihuivi. Suurin osa kisailijoista lähti silti shortsit jalassa matkaan ja heidän slim-mallisia reppuja kun katseli lähdössä, olen aika varma siitä että olin yksi harvoista, joka oikeasti kantoi kaiken pakollisen mukanaan. Varusteita ei tarkastettu missään välissä.
Ensimmäisena kohteena oli Lievardenin nousu. Alkulämmittelynä oli muutama kilsa pitkin hiekkatietä, ennen kuin päästiin poluille. Ylämäki jatkui upeaa metsäpolkua pitkin useamman kilsan, kunnes puuraja jäi vähitellen taakse 700 metrin korkeudessa. Välillä sai ottaa jokusen juoksua muistuttavan pyrähdyksen, mutta pääasiassa liikkuminen oli sauvakävelyä ylämäkeen. Puurajan yläpuolella ilma kylmeni jonkin verran, mutta tarkenin hyvin vielä ilman takkia. Lievardenin päällä, noin 800 metrin korkeudessa oli kilsa tai kaksi todella makeeta, kumpuilevaa ja lennokasta vuoristopolkua, jonka varrelle olivat kisakuvaajatkin maastoutuneet. Pääosin reitti oli kuitenkin yhtä ja samaa ylämäkeä ekalle huollolle asti, johon mennessä nousua oli kertynyt lähemmäs 900 m ja matkaa kahdeksan kilsaa lähdöstä. Vedin huollon nopeasti läpi täyttämällä lötköpullot vedellä sekä urkkajuomalla ja jatkoin matkaa.
Kuva: Ian Corless. Instagram: @iancorlessphotography
Huipulla tuulee
Ekan huollon jälkeen oli luvassa vielä lisää ylämäkeä. Seuraavaksi vuorossa oli koko reitin vaikeakulkuisin osuus, Blåhornetin huiputus. Tiedossa oli noin 600 metrin korkuinen nousu kahden kilometrin matkalla, eli jyrkkyys vaihteli 30-40 % välillä.
Sen lisäksi että nousukulma oli päätä huimaava, myös maastonpohja muuttui vähitellen tekniseksi ja käytännössä liki mahdottomaksi juosta. Pehmeät sammalpeitteet jäivät vähitellen taakse ja pohjana oli useampi kilometri pelkkää teräväreunaista, lituskaista rakkakivikkoa. Suurin osa kivistä oli kaiken lisäksi liikkuvia, jopa suuremmat järkäleet. Huippua kohti silti mentiin, mutta melko verkkaisesti. 1400 metrin korkeudessa tuuli alkoi käymään melko kovaksi, arviolta noin 20 m/s ja lämpötilan ollessa +3 astetta tuntui ilma käytännössä kuin pakkaselta. Vähitellen piti pukea kuoritakkia päälle, kun t-paitasillaan ilma alkoi käymään turhan raikkaaksi.
Kuva: Ian Corless. Instagram: @iancorlessphotography
Rakkamaastoa pilvirajassa
Fremste Blåhornetin huippu tuli saavutettua hienosti ajassa 2 tuntia ja 10 minuuttia. Tämä oli kilpailun korkein piste, 1478 metriä merenpinnan yläpuolella. Matkaa lähdöstä oli kertynyt noin 11 km ja noususumma noin 1700 m. Samalla koko kilpailun kolmesta suurimmasta yksittäisestä noususta oli kaksi selätetty jo tässä vaiheessa. Seuraavaksi matka jatkui Blåhornetin kivikossa lasketellen muutama sata metriä alas ja jatkaen kilometrin päässä viereiselle Heimste Blåhornetin huipulle. Tämä ei ollut nousujen puolesta mikään mahdoton mäki, mutta pohjana oli jatkuvasti sitä samaa lituskakivikkoa, missä oli saanu jo tovin liikkua. Alaspäin meneminen tässä maastossa ei tuntunut lainkaan nopeammalta kuin ylöspäin tunkkaaminen.
Parissa paikassa oltiin myös jännän äärellä, kun polku oli vedetty pelottavan lähellä jyrkänteen reunaa. Yhdessäkin kohdassa ei oltu kuin kahden metrin päässä muutaman sadan metrin pudotuksesta. Onneksi nämä oli silti selkeästi havaittavissa, joten mitään todellista riskiä niihin putoamiseen ei ollut, kunhan nyt ei aivan silmät kiinni ollut liikkeellä. Blåhornetin kakkoshuipun jälkeen alkoi viimein ensimmäinen nopeampi laskettelupätkä, kohti kilpailun toista huoltopistettä.
Suojuoksua laaksossa
Saavutin 14 km huollon kolmen tunnin paikkeilla, eli edeltävään kolmeen kilometriin oli palanut aikaa 50 minuuttia. Ja tässä oli siis enimmäkseen alamäkeä! Tämä ehkä kertoo siitä kuinka vaikeakulkuista pohjaa tuo Blåhornetin kivikko oli. No, kivikot saivat viimein jäädä taakse, koska nyt pohja muuttui kertaheitolla toisenlaiseksi.
Reitti laaksossa oli vedetty polutonta, soista maastoa pitkin pari kilsaa. Eli vaikka korkeusprofiililtaan näyttäisi siltä, että nyt saisi juosta kovaa, niin eipä se sitä ollut. Suopätkän jälkeen huiputettiin jälleen yksi muutaman sadan metrin korkuinen vuori, mutta tämä ei ollut kovin vaikeakulkuista uraa, vaan oli jo juostavissa mikäli kuntoa vaan riittäisi. Tämän jälkeenkin välillä noustiin pienempien kukkuloiden päälle, mutta pääosin reitti oli melkoista mutaränniä ja lätäköstä toiseen rämpimistä soisessa maastossa.
Meno oli kuin Jukolan Viestissä, mutta sillä erolla että tätä kurakourua riitti useita kilometrejä putkeen. Sauvat helpottivat upottavassa maastossa liikkumista huomattavasti, kun sai käsillä lykkiä itseään eteenpäin ja ylös suosta. Samoin liukkaissa, mutkittelevissa alamäissä otin sauvoilla sen verran vastaan, että uskalsin pitää yllä melko reipasta vauhtia, johon en muuten olisi kyennyt. Suo-osuuksien jälkeen polku alkoi vähitellen selkeytymään, kun se yhdistyi virallisten, tunnettujen vaellusreittien kanssa. Kilpailu lähestyi puoltaväliä ja edessä häämötti jo Strandan läpijuoksu sekä kolmas huolto, jossa myös puolisoni Susanna oli vastassa odottamassa.
Kirjoittaja Esa Lehti on Team La Sportiva Finland -juoksija.