2023 Tor des Géants 330: Ultrajuoksua ääriolosuhteissa

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli 

tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy. 

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani. 

Dante: Jumalainen näytelmä (Suomennos: Eino Leino, 1912) 

Univelkaa 

Herään putoamisen tunteeseen yöllä vuorenrinteessä. Avaan silmäni ja näen kivikon lähestyvän. En ehdi huutaa kauhusta. Kaadun maahan. Keuhkot ottavat iskun vastaan kuin turvatyynyt. Makaan paikallani hetken. Mitä ihmettä tapahtui? 

Kiipesin Tor Des Geants 330 -reitillä kohti Rifugio Codaa. Edellisen huoltopisteen kahvi ei riittänyt pitämään hereillä, joten nukahdin kesken kipuamisen. Nukkuminen ulkona kylmässä olisi voinut johtaa hypotermiaan. 

Mitään ei mennyt poikki, ja varusteet olivat ehjät. Olin onneksi vielä kisakunnossa, enkä sairaalassa. Vilkaisin tyhjyyteen vieressäni. Olisin voinut päätyä makaamaan rotkon pohjalle. Mike Tyson heitti osuvasti, “Jokaisella on suunnitelma, kunnes nyrkki tömähtää naamaan.” Onneksi isku ei nyt tullut päähän. 

Rajun ukkosrintaman kerrottiin lähestyvän. Näin jo salamoiden leimahdukset yötaivaalla. Jatkoin kohti vuoristomajaa ylempänä solan huipulla. Codan valot näkyvät jo lähellä. Tekninen reitti on pimeässä hidaskulkuinen. 

Kasvava univelka teki tehtävänsä ja torkahdin vielä kerran turvemättään syleilyyn. Olisi ollut niin helppoa jäädä siihen uinumaan. “Mars eteenpäin, ei jäädä tuleen makaamaan”, komensin itseäni. En aikonut luovuttaa, vaikka asia ei ollut yksin minusta kiinni. Kisajärjestäjillä kun on tarvittaessa valta puhalta peli poikki lääkärin määräyksestä tai aikarajan ylityksestä.  

Saavuin huoltoon sateen alkaessa tiistai-iltana. Toimitsija skannasi lukulaitteella mikrosirun oikeasta ranteestani. Olin tuntikausia takarajaa edellä. Sain lämmintä ruokaa ja pääsin nukkumaan kerrosängyn yläpunkalle. Elämä hymyili taas. Nukuin arvokkaan tunnin syvää unta.

Olo oli petollisen hyvä, kun heräsin toimitsijan ravistukseen: “Time!” Myrsky piiskasi vuoristomajaa ja viereistä telttakatosta. Salamat välkkyivät taivaalla kuin hälytysajoneuvojen vilkkuvalot. Oli keskiviikko, Torrin neljäs ja minun osaltani kisan viimeinen päivä. 

Ei aikaa hukattavaksi 

Aamulla sade taukosi. Jatkoin matkaa Tahoe 200 -kisasta tutun kanadalaisen juoksijan kanssa. Larissa ei ole ehkä kaikkein nopein, mutta pääsee yleensä maaliin. Olin Tahoe Cityn huoltopisteellä auttamassa häntä oman keskeytykseni jälkeen. Jos vain pysyisin peesissä, uskoin pääseväni maaliin. Huomasin ilokseni taivaan kirkastuneen ja tuulen tyyntyneen. Pysähdyimme riisumaan sadevaatteet. 

Tiesin hyvin, ettei aikaa ollut hukattavaksi, mutta silti käytin aikaa valokuvaamiseen, eväiden syömiseen, Tailwindin juomiseen ja varusteiden säätämiseen. Kävin vielä kirjoittamassa nimeni miehittämättömän huoltopöydän vieraskirjaan. Kaikki oli jo syöty ja juotu. 

Miksi oikein pysähdyin siellä? Juuri tällaista minun piti välttää. Tajusin lähestyneeni aikarajoja. Juoksin ja ohitin Larissan ennen Barmaa. Nyt alkoivat olla totuuden hetket käsillä. Maaliinpääsyn todennäköisyys oli pienentynyt huimasti haastavan kelin takia. 

Suomalaisten matkassa 

Suomesta pääsi ennätykselliset kymmenen osallistujaa TOR 330 -kisan lähtöön sunnuntaina 10.9.2023. Kuinka moni pääsisi maaliin ja kuinka moni putoaisi kisasta palkintonaan vain tyly DNF tulosluettelossa? 

Me ultrajuoksijat kammoamme Did Not Finishiä kuin maailmanloppua, vaikka harmit ovat enimmäkseen henkisen ketutuksen puolella. Kisaan valmistautuminen vaatii niin paljon, että hyvä lopputulos on aina tavoitteena. Kuitenkin tilastojen mukaan tällaisissa tapahtumissa maaliin asti pääsee vain puolet. 

Itse starttasin Torrin jälkimmäisessä lähdössä yhdessä muiden suomalaisten kanssa toiveikkaana ja hyvillä fiiliksillä. Olinhan päässyt maaliin 144 tunnissa eli kuudessa vuorokaudessa vuonna 2019 (aikaraja 150h). 

Sää oli nyt aurinkoinen, eikä ensimmäisessä nousussa satanut lunta kuten edellisellä kerralla. Lämpötila kohosi päivisin tukalan korkeaksi, minkä seurauksena tulivat rajut ukkosrintamat. Ilmastonmuutokselle tyypilliset ääri-ilmiöt lisäsivät entisestään maailman rankimpiin kuuluvan vuorikisan haasteellisuutta. 

Ensimmäiset 54 km Valgrisenchen lifebase’iin suoriuduin tyydyttävästi. Painotin kaikille etukäteen, että alku otetaan tällä kertaa rauhallisemmin. Sain nukuttua etapilla puoli tuntia.  

Kolme peräkkäistä vuorisolaa Col Arp, Col Haut Pas ja Col Crosatie olivat juuri niin jyrkkiä ja vaativia kun muistinkin. Luottokenkäni La Sportivan Akashat toimivat tällä vuoristoradalla jaloissani loistavasti. Vedin koko kisan neljä vuotta sitten yhdellä Akasha-parilla. Vaihdoin vain sukkia. Nyt mukana oli kaksi Akasha II -paria, yhdet jalassa ja toiset varalla huoltokassissa. 

Seuraava etappi oli vielä vaativampi ja kuumempi. Col Fenetreltä lasku Rhemes-Notre-Dameen oli mielestäni vaarallisen jyrkkä. Yksi suomalaisista kaatui maanantaina varhain tässä alamäessä ja joutui jättämään kisan sikseen. 

Hurjan jyrkkä Col Entrelor (3002 m) oli pätsi ilman varjopaikkoja. Viilensin ensin päätäni ja lakkiani, sitten koko vartaloani ja vaatteitani jääkylmissä vuoristopuroissa. Se tarjosi kuitenkin vain hetken helpotuksen. Pian oli taas yhtä kuuma olo.  

Kuulin huonoja uutisia saavuttuani Eaux Rousses huoltoon. Yhteensä kolme suomalaista oli joutunut keskeyttämään. Me pohjoisen asukit lienimme kaikki helteensietokyvyn äärirajoilla. 

Otin pienet päivätorkut ruokapöydän puupenkillä. Sitten lähdin parin muun suomalaisen kanssa kipuamaan kohti reitin korkeinta kohtaa, Col Loson (3299m). Loputtomalta tuntuvassa ylämäessä oli yksi vesipiste, josta täytimme lötköpullot. 

Loppunousu yön pimeydessä oli monen mielestä pelottava. Oli pakko sauvoa ylöspäin, koska turvallisen tuntuisia hengähdyskohtia ei ollut. Kaipasin apuköysiä tai ketjuja, joita oli onneksi alastulorinteisiin asennettu. Rifugio Sellasta sai lämmintä ruokaa ja juoksu kovaa alas toiseen lifebase’iin Cogneen sujui vauhdikkaasti.  

Hellettä ja myrskyä 

Nukuin ja söin taas hyvin ja jatkoin matkaa tiistaina aamuyöllä toivoa täynnä. Päivän reitti olisi suhteellisesti helpompaa kulkea ja veisi kisan alimpaan kohtaan. 

Polku Gran Paradison luonnonpuistossa oli upea. Urtier Valley, joka on kasvillisuudeltaan ja eläimistöltään Aostan laakson rikkain osa, on hieno luontokokemus. Tosin polkujen estoton roskaaminen vaeltajien ja juoksijoiden toimesta harmitti ja hävetti. Ploggailin joitakin maahan pudonneita roskia juoksurepun taskuihin. 

Ylitin Finestra di Champorcherin vaivatta. Tällä kertaa ei tarvinnut juosta turvaan Rifugio Sognoon lumimyrskyssä. Rifugio Dondenassa söin maistuvimman monista “pasta plus tomaattikastike miinus juustoraaste” -aterioistani kisassa. Kuuma oli vielä tiistainakin, joten kylvin Pontbosetin kylän kylmävesipisteen kivialtaassa. Virkistäytymisen ohella sain tuoksahtavat vaatteet huuhdeltua raikkaiksi.

 

Rankkasade alkoi 5 km ennen kolmatta lifebase’ia Donnasissa, missä maanpinnan korkeus oli alimmillaan vain 330 metriä. Juoksin perille asti lämpimässä sateessa. Laitoin vaatteet heti kuivumaan. Donnasin ruokatarjoilusta vastaava kaveri oli ilmiselvästi kokkailun ammattilainen. Vegaanista ruokaa oli runsaasti tarjolla ja kaikki oli taidokkaasti valmistettu - toisin kuin eräissä muissa paikoissa. 

Pääsin hierontaan ja nukkumaan makuusaliin, kun viimein sisäistin, miten paikallinen jonotusjärjestelmä toimii. Nimi ja numero listalla ei ratkaise, vaan itseluottamusta puhkuva puhuminen ja käsillä elehtiminen italialaisittain. Hieroja lupasi jopa tulla katsomaan maaliintuloani Courmayeuriin. Uskoin olevani bailaamassa maalissa lauantaina. Mikä voisi enää mennä pieleen tällaisen lifebasen jälkeen? 

Nukuin tunnin ja söin vielä toisen päivällisen. Jatkoin matkaa illansuussa reitin ratkaisevalle osuudelle. Gressoneyn neljänteen lifebaseen olisi 57 km ja huimat 5500 nousumetriä. Sääennuste lupasi ukkosmyrskyä, mutta jätin jostain syystä myrskysadetakkini huoltokassiini. 

Juuri tästä syystä oma huoltaja on Torrin kaltaisissa kisoissa kultaakin kalliimpi. Hän voi tehostaa ratkaisevasti huoltoa lifebase’eissa ja varmistaa oikeiden varusteiden pakkaamisen mukaan reppuun. Minulla ei omaa huoltajaa ollut, kuten ei useimmilla muillakaan.  

Rifugio della Barmasta keskiviikkona aamupäivällä lähdettyäni ilma oli hyvä. Luulin pahimpien sateiden menneen ohi. Univelkaa olin maksanut takaisin Codassa. 

Pääsin vaivatta uutta reittiä Col du Marmontanan yli Lago Chiaron huoltoteltalle. Sitä seurasi tuttu nousu Crena du Leyn yli Col della Vecchian teltalle. Silloin rankkasade alkoi uudestaan ja ilma kylmeni. Tungin polentaa kurkusta alas ja ihmettelin tyhjiä viinipulloja tuolini alla. Huoltopisteen vapaaehtoiset avustajat olivat hieman hiprakassa.  

Muun muassa Tanja, yksi suomalaisista, ja Larissa jatkoivat matkaa sateesta huolimatta. Tytöt todellakin tunkkaa tykimmin. Joku miesjuoksija palasi huoltoon kylmissään kertoen, ettei siellä tarkene millään. Tunsin itseni lopen uupuneeksi. Jäin vilttiin kääriytyneenä vielä hetkeksi lepäämään. Nukahdin istualleni ja hukkasin pari kallista tuntia. Herättyäni sade loppui ja jatkoin matkaa viiden jälkeen iltapäivällä. 

Keskeytys 

Arvioin ehtiväni ajoissa Nielin huoltoon, jonka cut-off oli klo 21. Minulle kerrottiin sinne olevan 4 km, mutta oikeasti matkaa oli 6,5 km. Edellisen kerran, kun reittiä kuljin, alas johtava polku oli paikoitellen liukas. Muistin miten lensin silloin mudassa persuksille. 

Nyt reitti oli paljon liukkaampi. Polut olivat muuttuneet jopa puroiksi. Vastaan tuli paikallinen lenkkeilijä, joka varoitti kaatumisvaarasta. Joku naiskilpailija oli kuulemma kaatunut ja viety sairaalaan aiemmin päivällä. Etenin varovasti kuin mummo jäällä ja mietin, oliko tämä kisa tässä.  

Saavuin Nielin huoltoon vähän ennen cut-off aikaa. Toimitsijat suosittelivat, että keskeyttäisin kisani, koska en ehtisi enää millään yön pimeydessä Gressoneyn lifebaseen neljässä tunnissa. Välissä oli 800 metrin nousu ja 14 km märkää polkua. Sanoin ensin jatkavani kisaa, mutta kun ruokakin oli keittiöstä juuri loppunut, annoin lopulta periksi.  

Numerolappuni ja rannekkeeni leikattiin saksilla. Eräs toinenkin suomalaisjuoksija oli odottamassa kuljetusta Courmayeuriin, jonne pääsimme taksilla ja bussilla. Matkalla hotelliin katsoin netistä tiedon, että kisan 10-20 parhaan joukossa ollut juoksija oli harmittavasti joutunut keskeyttämään aiemmin keskiviikkona viimeisellä etapilla ennen maalia. 

Suomalaisten maalintulo 

Courmayeurissa seurasin jännittyneenä viimeisen suomalaisnelikon lopputaivalta. Vielä seitsemäs keskeytysuutinen saatiin torstaina. Perjantaina Heikki Hihnala tuli ensimmäisenä suomalaisena maaliin klo 20:19 ajalla 128 tuntia 19 minuuttia. Karim Lahmini tuli myös hyvin maaliin lauantaina aamuyöllä ja Tanja Bastamow iltapäivällä. 

Kaiken kaikkiaan kolme suomalaista pääsi maaliin, aivan kuten vuonna 2019 kisassa. Niin ikään Kaisa Ekse ja Emil Söderlund läpäisivät Tor des Glaciersin ensimmäisinä suomalaisina. 

Tor des Geants osoittautui rankan maineensa veroiseksi. Nyt ei kisaa tarvinnut sentään keskeyttää Bossesiin lumen takia, kuten 2022. Järjestelyiltään ja maisemiltaan se on ehdottomasti maailman yksi parhaimpia tapahtumia. 

Olen vilpittömän iloinen suomalaistiimin kolmesta maaliintulosta ja hienosta yhteishengestä. Kaikki tekivät parhaansa ja testailivat omia rajojansa 100% antaumuksella todella kovassa kisassa. Onnea menestyneille ja hyvä me!

 

Lopuksi kolme kovaa vinkkiä: TOR 

• T = Tunkkaa eli sauvakävele pitkät jyrkät nousut tasaista vauhtia. Treenaa sitä etukäteen kisavarusteissa. 
• O = Ota iisisti. Älä hötkyile varsinkaan kisan alussa. Torku tarvittaessa huolloissa. Jätä marginaali cut-off aikarajoihin. 
• R = Ravitse itseäsi säännöllisesti, oli nälkä tai ei. Energiaa pitää saada jostain, koska sitä kuluu paljon. Huoltopisteiltä voi ottaa mukaan ravintoa ja syödä sitä kävellessä. 

 

Kirjoittaja Jukka Kukkonen on Team La Sportiva Finland Ultrajuoksija