NUTS Ylläs–Pallas 37 km kisaraportti: Kun ojentajatkin kramppaa

”Nelli mikä tavoiteaika sulla on?”, kysyi tiimikaverini Jukka podcastin nauhuri kädessään. ”Ööö, no ei sen hirveen paljon yli neljän tunnin pitäis mennä”, vastasin asiaa etukäteen yhtään miettimättä. Jukan mielestä se oli todella kova tavoite ja möläytykseni jälkeen epäröin sitä hetken itsekin, mutta pidin sitä silti realistisena. Alkuperäinen suunnitelmani oli juosta NUTS Ylläs–Pallaksella 66 kilometriä.

Toukokuussa NUTS Karhunkierroksen 55 kilometrin matkalta saadun polvikivun jälkeen en kuitenkaan pystynyt harjoittelemaan lainkaan muutamaan viikkoon. Lisäksi meillä koittaa pian omat häät, joiden järjestelyihin olen suunnannut suurimman osan ajastani ja energioistani viime aikoina. Kärsin selkeästi myös pienestä motivaation puutteesta harjoittelun suhteen. Koin, että jos juoksen Ylläksellä 66 kilometriä, haluan valmistautua siihen paremmin fyysisesti, mutta etenkin henkisesti. Olisihan tuo ollut elämäni pisin juoksumatka. Päätin siis muuttaa kisamatkan 37 kilometriin, mikä osoittautuikin tämän hetkiseen tilanteeseen paljon sopivammaksi ratkaisuksi. Tästä tulisi kisareissun sijaan kesälomareissu!

Saavuimme paikalle jo torstaina, sillä puolisoni oli starttaamassa perjantaina satamailiselle. Kävimme illalla tiimikaveri Mian ja valokuvaaja Rami Valosen kanssa Kesänkitunturilla kuvailemassa. Samalla sai jaloiteltua pitkän ajomatkan päätteeksi sekä vähän esimakua Pirunkurusta, jonka ainakin itse koen kisareitin haastavimmaksi osuudeksi.

Kuva: ©Rami Valonen/ NUTS

Perjantaipäivä meni kisakeskuksella pyöriessä ja tuttuja moikkaillessa. Laitoin myös omat kisakamppeet valmiiksi seuraavaa päivää varten. Illan vietin jälleen hääjärjestelyjen parissa sekä 166 kilometrin matkalaisten gps-palluroita seuraten.

Puolisoni sai urakkansa päätökseen lauantaina aamupäivällä, joten ehdin näkemään hänen huikean maaliintulon. Onneksi olin laittanut lähes kaiken edellisenä päivänä valmiiksi, koska muuten olisi tullut kiire kello 12.00 starttiin. Unohdin itseasiassa kuulokkeet huoneeseen, jotka kävin vielä nopeasti hakemassa ennen lähtöä. Tykkään kuunnella musiikkia yleensä koko suorituksen ajan, joten nytkin kuulokkeet oli saatava matkaan.

Ylläsjärven huoltoon saavuin ajassa 1:35. Järkytyin, kun tajusin, että olin juonut tuohon mennessä alle 0,5 litraa! Olisi ilmeisesti pitänyt keskittyä muuhunkin kuin kesähittien kuunteluun. Juomani nesteen määrä oli aivan liian vähän kovassa helteessä. Virhe oli jo tapahtunut ja nyt vain aloin jännittämään, mitä juomattomuudesta mahdollisesti seuraa. Näin lyhyellä matkalla ei nestehukkaa enää oikein korjailla. Huollossa join runsaasti, kastelin pään vedellä ja otin muutamat sipsit matkaan ja lähdin kävelemään Ylläksen rinnettä ylöspäin. Se olikin sitten kirjaimellisesti pitkä ja kivinen tie!

Matkaani liittyi triathlonia harrastava Heini, jonka kanssa olin juossut jo pari kilsaa ennen huoltoa. Heinin selkää tulikin tuijoteltua käytännössä koko loppumatka. Ylämäissä olin Heiniä vahvempi, mutta alamäissä hän tuli aina uskomattoman rennolla askeleella musta ohi ja kovaa tulikin. Tasaisella yritin parhaani mukaan pysyä hänen perässä.

Lasku Ylläkseltä oli aikamoista rynkytystä etureisille ja etenkin vatsalle. Pitkän alamäen jälkeen tuntui hetken siltä, että nyt ne pelkäämääni vatsavaivat sitten alkaa. Myös ennustamani nestehukka alkoi konkretisoitumaan kramppien muodossa. Matka toiseen huoltoon oli lyhyt ja se olisi ollut helposti juostavaa baanaa, mutta keskityin vain minimoimaan vatsanväänteet ja krampit. Kellokkaan huollossa taas pään totaalikastelu kylmällä vedellä ja matka kohti Pirunkurua voi alkaa!

Tässä vaiheessa meinasi ottaa krampit naisesta vallan. Suola auttoi aina vain hetkeksi. Oli pakko hidastaa tahtia. Ensin kramppaili etureidet, sitten vasen takareisi. Reitin rankin osuus olisi vielä edessä: Pirunkuru, tuo vitsikäs lappilainen kidutuskeskittymä kuten Syvälän Minna osuvasti totesi. Mietin, että miten ihmeellä sieltä voi näillä jaloilla ja tässä kelissä selvitä elossa. En ole koskaan edes ulkomailla kokenut vastaavaa kuumuutta kuin mitä siellä kivikammion keskellä, missä ei ollut tietoa pienimmästäkään tuulenvireestä. Keli oli kuitenkin kaikille ihan yhtä tukala.

Kun sitten lopulta tuskaisen ja liian pitkään kestäneen nousun jälkeen Kesänkitunturin päällä ehdin ajatella, että nyt on jäljellä enää noin 6 kilometrin alamäkivoittoinen pätkä maaliin, en pystynytkään juoksemaan. Vasen takareisi oli aivan krampissa. Lisää suolaa, venyttelyä ja ravistelua, niin pääsimme taas hiljalleen yhdessä reiteni kanssa matkaan. Myös säären lihakset alkoivat kramppailemaan, mutta se ei ollut mitään reisikramppeihin verrattuna. Yksikin kiveen potkaisu, huonosti astuttu askel, saati kaatuminen olisi saanut mun koko kropan niin pahaan tilttiin, että varmaan kouristelisin edelleen Kesänkitunturin juurella jos näin ikävästi olisi päässyt käymään. Niinpä matkani eteni hyvin varovaisilla ja harkituilla hölkkäaskelilla. Ärsytti, sillä tarjolla oli helppoa polkua ja vain muutama kilsa maaliin.

Siinä vaiheessa, kun jaloissa ei ollut enää lihaksia, jotka voisivat krampata, siirtyivät krampit ojentajiin. Se pikkasen jopa huvitti mua; kaikenmoisia vaivoja on mullakin ollut, mutta käsikrampeista juoksukisoissa ei ollutkaan vielä kokemusta. Käsikrampit ei sinällään haitannut juoksua lainkaan, mutta kertoi kuinka kuiva elimistöni oli. Vesikin alkoi loppumaan. Olin vetänyt jo kaikki omat suolatabletit, joten jouduin vielä vikalla viidellä kilometrillä pyytämään suolaa eräältä 100 kilometrin juoksijalta. Kiitos hänelle.

Heinin selkä oli aika kaukana, jota kuitenkin saavutin kivuista huolimatta koko ajan. Olen vahvempi tasaisen juoksija kuin polkujuoksija, ja yleensä väsyneilläkin jaloilla pystyn juoksemaan jonkinlaista vauhtia, joten päätin, että nyt vaan painan loppuun asti. Sain Heinin kiinni. Ohitin viimeisellä kilometrillä vielä toisenkin naisen. Kai tuota siis jonkinlaiseksi loppukiriksi voisi kutsua.

Loppuaikani oli 4:24:26. Maalissa oli vastassa oma puoliso sekä tiimikaverit Jukka ja Kirsi sekä Petra. Tunnelma oli katossa. Olin tyytyväinen juoksuun vaikka mokasinkin juomisen kanssa pahasti. Vasta majoituspaikassamme minulle selvisi, että sijoituin naisissa 20/348. Sijoitus on minulle aina toisarvoista, tärkeintä on se fiilis mikä suorituksesta itselle jää. Oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa top 20 sakkiin ja nauttimaan näistä polkujuoksufestareista!

Blogijutun esittelykuva: ©Rami Valonen/ NUTS