Tahoe 200 DNF 2022

“‘Teetpä mitä tahansa, se ei tule olemaan tarpeeksi’, kuulin heidän ääniensä sanovan. ‘Yritä siitä huolimatta’”
– Barack Obama, "Luvattu maa" –

Tahoejärvi (engl. Lake Tahoe) on Pohjois-Amerikan suurin vuoristojärvi Sierra Nevadan vuorilla Yhdysvalloissa. Se sijaitsee Kalifornian ja Nevadan osavaltioiden rajalla. Järvi on tunnettu kirkkaasta vedestään, yli 3 000 metriin kohoavasta vuorimaisemastaan, Tahoe Rim Trail luontopolustaan sekä karhuistaan.

Tahoejärvi on 501 metriä syvä ja sijaitsee 1 897 metrin korkeudella merenpinnasta. Sen 490 km² pinta-ala on niin suuri, että vastaranta jää horisontin alapuolelle piiloon maapallon kaareutuessa.

“Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti juosta 200 mailia?"

Huokaisin helpoituksesta koneen laskeutuessa San Franciscon kentälle. Kuvittelin pahimman olevan ohi. Olinhan selvinnyt paperisodasta koronatesteineen ja rokotustodistuksineen. Juoksu tulisi olemaan helppoa kiduttavan pitkään lentoon verrattuna.

Virkailija joutui painamaan omilla käsillään käsiäni skanneria vasten, jotta sormenjälkeni saatiin tallennettua. Sitten hän kysyi vierailuni syytä. Vastasin Tahoe 200 mailin juoksuun osallistuminen. Hän katsoi minua epäilevästi, “Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti juosta 200 mailia?” Kohautin olkapäitäni ja vastasin, “Pelkästään huvin vuoksi?” Virkailija hymyili ja toivotti tervetulleeksi Kaliforniaan.

Kolme vuotta sitten Western States 100 kisareissulla 2019 kävin Tahoejärvellä. Vuoret ja luontopolut tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Tänne oli päästävä juoksemaan. Olin seurannut Tahoe 200-mailin juoksua sen alusta eli vuodesta 2014 asti. Covid-pandemian ja Caldor Fire -metsäpalon takia 2020-21 tapahtumat peruuntuivat.

2022 matkustusrajoitukset hellittävät hieman. Kilpailun johtaja Candice Burt päättää siirtää tapahtuman syyskuulta juhannusta edeltävälle viikonlopulle. Se sopi aikatauluuni ja osallistuin arvontaan. En voittanut paikkaa, mutta pääsin jonotuslistan kautta mukaan. Monien paikka oli siirtynyt automaattisesti peruuntuneilta vuosilta, mutta osa heistä ei voinut osallistua.

Kaliforniansuomalainen Risto Puhakka lupautui jälleen avustamaan minua, kuten Western Statesilla. Tarkoituksena oli hankkia myös kanssajuoksijoita eli pacereita. Risto kysyikin juoksukavereitaan apuun, mutta heillä oli muita menoja. 

Arvelin ehkä vähän ylimielisesti pärjääväni yksinkin. Selvisinhän yksin ilman apua SwissPeaksistä ja Tor des Geantsistakin. Niissä aikaa oli käytettävissä 160 ja 150 tuntia. Lähes kaikki tuo aika tuli myös käytettyä. Näillä Amerikan 200-mailisilla aikaraja on vain 100 tuntia eli neljä tuntia yli neljä vuorokautta. Se on kolmanneksen vähemmän. Tuo aika olisi tingittävä nukkumisesta.

Reitti

Viranomaiset sulkivat paloalueen reitit vaurioiden korjaamisen vuoksi Koko järven ympäri juoksu ei ollut mahdollista. Järjestäjien ratkaisu oli lähteä kisareittiä toiseen suuntaan pohjoisen kautta, kääntyä ympäri 100 mailin kohdalla Heavenlyssä, ja palata samaa tietä takaisin. 

Pari viikkoa ennen starttia julkaistiin uuden ‘Homewood to Heaven and Back’ -reitin gpx-tiedosto navigointilaitteisiin ladattavaksi. Sain myös North America TopoActive -maastokartat fenix 6X-kelloon Garminilta. Kaikki juoksijat olivat nyt ensi kerran Spot Tracker -seurannassa, mikä oli suuri etu ja apu kaikille.

Edestakainen reitti tarjosi muutamia helpotuksia. Vaikeana pidetty Rubicon Trail ja korkein sola Armstrong Pass jäivät pois. Samoja Drop bägejä pystyi käyttämään mennen tullen. Nousumetrit jäivät alle 11 tuhanteen. Se on yli puolet enemmän kuin NUTS Distance 300:lla, mutta toisaalta yli puolet vähemmän kuin 200-mailisissa Alpeilla. UTMB:llä tulee satamailisella kymppitonni nousua.

Kuva: Anastasia Wilde
_

En kuitenkaan aliarvioinut edessä olevaa haastetta, sillä tämä Pohjois-Amerikan suurin vuoristojärvi sijaitsee 1 897 metrin korkeudella. Tahoe Rim Trail nousee Snow Valley Peakin kohdalla 2 800 metriin. Minulla ei ole aiemmin ollut ongelmia hapenpuutteen takia tuossa korkeudessa. Täällä on pakkoi liikkua ripeästi ja vähillä unilla. Helppoa se ei tulisi olemaan. 

Graniittipöly saattaisi aiheuttaa eriasteisia hengitysvaikeuksia. Näin sanoi minulle Western Statesin lääkäri Andy Pasternak. Varsinkin kun liikutaan korkealla ja öisin kylmässä ilmassa. Tahoella juokseville voi tulla tilapäisiä astman tyyppisiä oireita, jotka saattavat myös muistuttaa keuhkoputken tulehdusta. Tätä kutsutaan juoksupiireissä Tahoen tuberkuloosiksi. Lisäksi esiintyy monipäiväisille vuorijuoksuille tyypillistä alppiröhää kurkussa.

Varusteet nopeasti vaihteleviin sääolosuhteisiin

Majoituimme Tahoella Riston hiihtoseuran mökile. Talo oli tilava, mukava ja hyvin varusteltu. Yksityiselle hiekkarannalle pääsi lukitun portin läpi kerhon avaimella. Kanootteja oli tarjolla, mutta en lähtenyt melomaan. Kaukana järven toisella puolella siintivät lumihuippuiset vuoret ja kääntöpiste Heavenly. Matka sinne näytti pitkältä ja mäkiseltä.

Varustepuolella pakkaamista vaikeuttaa Tahoen suuret ja nopeat sään vaihtelut. Odotettavissa oli kuumuutta keskipäivän paahteessa ja toisaalta yöpakkasia. Pakollisiin varusteisiin kuului hupullinen sade/toppatakki, pitkät housut, pitkähihainen paita, käsineet, hattu/pipo/buffi, Spot Tracker, oma navigointilaite gpx-jäljellä, puhelin, avaruuslakana tai bivipussi, otsalamppu ja varaparistot, hätäpilli ja 500 kaloria vararavintoa.

Kuva: Jason Peters
_

Lisäksi mukana oli suositeltavina tarvikkeina 2-3 litraa juomista, sauvat, virtapankki, laturit, varalamppu akkuineen, filtteripullo, bivipussi ja NOSHT-vauhtikarkit, nilkkasuojat, aurinkovoide, ensiaputarpeita, passi, lompakko, vessapaperia ja roskapusseja. Ultimate Direction Fastpack 20 repun paino nousi  6-7 kiloon. Se oli liikaa, mutta minkäs teet. Kaikkia varusteita tarvittiin. Ylämäet olisi järkevintä sauvakävellen tunkata ylös.

Huoltopisteet ja reittimerkinnät

Huoltopisteiden välit olivat 10-20 mailia eli 16-33 km. Tarjolla oli nukkumapaikkoja teltoissa tai huoltopihalla. Vain Heavenlyssä oli mahdollista huoltaa itsensä lämpimissä sisätiloissa. Homewoodin ja Heavenlyn välillä oli viisi pistettä: Stephen Jones, Tahoe City, Brockway Summit (50 ja 150 mailia), Tunnel Creek ja Spooner Summit.

Huolloissa oli tarjolla ruokaa ja virvokkeita. Kasvispohjaisia vaihtoehtoja sai pyytämällä. Ne olivat myös kysyttyjä. Monet osallistujat olivat vegaaneja. Pöydillä oli hedelmiä, snacksejä, Tailwind urheilujuomaa ja Spring Energy geelejä. Ne olivat helppoja vegaanisia energialähteitä. Geelit olivat tosin paluumatkalla lopussa. Minulla oli niitä repussa vararavintona, mutta annoin niistäkin osan eräälle polunvarteen nuukahtaneelle juoksijalle.

Reittimerkintöjä oli laitettu keskimäärin neljännesmailin välein säästeliäästi vain yksi merkki. Joku oli niitäkin paikoitellen poistanut. Navigointi oli vaikeampaa kuin oletin. Paikalliset reitin tuntevat pacerit olivat ratkaiseva menestystekijä. Juuri se minulta puuttui.

Jätin oman drop bagin joka huoltopisteelle. Lisäksi Risto pystyi ajamaan autolla auttamaan sääntöjen sallimille Tahoe City, Brockway Summit ja Heavenly pisteille. Hänellä oli  autossa vaatteita, jalkojen hoitovälineet, sekä nukkumiseen makuupussi, ilmapatja ja teltta.

Tavoitteeni oli vain päästä reitti läpi 100 tunnin eli 4 päivän ja 4 tunnin aikarajoissa. Joka huoltopisteellä oli oma cutoff-aikansa. Päätin lähteä Catra Corbettin peesissä ja noudattaa hänen vauhdinjakoaan. Tälle konkarille tämä oli jo neljäs kerta Tahoella. Hän on päässyt aina maaliin. Catra postasi somessa strategiansa: ensin rauhallisesti kaksi vuorokautta ja sitten  tehokkaammin kaksi vuorokautta.

Startti

Lähtö oli Homewoodin hiihtokeskuksesta perjantaina 17.6. klo 9. Sain Spot Trackerin repun olkahihnaan. Juttelin Destination Trailin johtajan/omistajan Candice Burtin kanssa, ja esittelin Crew Chief Riston hänelle.

Ihmetystä herätti se, että minulla oli vain yksi avustaja. Muilla näkyi olevan matkailuautoja ja useita avustajia/pacereita. Candice sanoi, että ensi kerralla RV:t on kielletty. Vain yksi henkilöauto per juoksija sallitaan 2023. Tämä on tervetullut päätös ekologisesti ja hyvä ratkaisu pysäköintiongelmiin.

Lähdössä laitoin kellon navigoinnin päälle. Amerikan topografisen kartan latautuminen kesti minuutteja, mutta ehdin täpärästi. Alussa noustiin laskettelurinnettä hiekkatietä. USA:ssa nousukulmat ovat loivempia laajakaaristen switchback-mutkien ansiosta. Aamulla oli ollut talvitakkikeli, mutta aurinko alkoi lämmittää nousussa ja vaihdoin pian T-paitaan ja shortseihin.

240 juoksijaa nostatti polulla pölypilven, jonka vaikutuksen tulisin kokemaan kisan edistyessä hengitysvaikeuksina. Jälkeenpäin kuulin, että monet olivat joutuneet keskeyttämään kisan jo menomatkalla hengityksen vinkuessa. Keuhkot eivät yksinkertaisesti saaneet happea tarpeeksi. Jouduin loppupuolella itsekin kiipeämään muutama askel kerrallaan. Tuntui melkein kuin olisin ollut Everestillä. 

Ensimmäinen vuorokausi

Olo tuntui kuitenkin ensimmäisenä päivänä loistavalta. Vuoristomaisemat olivat mahtavat ja sää upea. Stephen Jonesin 10 mailin huoltopisteellä tankkasin mahdollisimman nopeasti. Alkumatkasta kaikki oli helppoa. En aavistanut, etten näkisi tätä huoltoa enää.

Kuva: Sarah Attar
_

Saavuin iltapäivällä viideltä Tahoe Cityn 30 mailln pisteelle niin kovaa, että Risto yllättyi tullessaan samaan aikaan paikalle. Alamäessä vauhti lisääntyy huomattavasti, kun voimia on jäljellä. Kaikki sujui suunnitellusti.

Pimeän laskeuduttua yhdeksältä ilma viileni jyrkästi nollaan ja vähän allekin. Jäätävä tuuli alkoi puhaltaa järven yli. Ensin tuli vettä, sitten räntää, lunta ja lopuksi rakeita. Sääennuste ei varoittanut tästä. Otsalampun valokeilassa erottui polku juuri ja juuri. Hymyilin muistaessani Candice Burtin sanat: “Tahoella on aina muutama yllätys hihassaan.”

Olin jotakuinkin aikatavoitteen mukaisesti Brockway Summitin 50 mailin pisteellä keskiyöllä. Nukkumapaikat järjestäjien teltassa olivat varattuja Söin ruokateltalla istuen nopean päivällisen ja torkuin asvaltilla ilmapatjalla makuupussissa puoli tuntia.

Jatkoin yön selkään. Aamulla saavuin suolle, jonka keskellä virtasi puro. Sen ylitys osoittautui haasteelliseksi kuivin jaloin. NUTS 300 jälkeen se ei tuntunut niin pahalta kuin joku Puljun erämaa. Jalat vain kastuivat ja kengät olivat mudan peitossa.

Kiipesin kohti jyrkintä kohtaa nimeltä Powerline. Voimalinjat johtivat alas voimalaitokselle. Menomatkalla laskeuduimme alaspäin. Piti vain pysyä pystyssä ja lasketella. Se ei kaikilta onnistunut irtohiekan ja kivien lähtiessä liukumaaan jalkojen alta. Pysähdyin kivelle antamaan varpaille ilmakylvyn. Puhdistin märät ja hiekkaiset kengät ja sukat. Yritin näin välttää surullisenkuuluisia NUTS Distance 300 jalkapohjiani vuotta aiemmin.

Zombie

Aamun valjetessa hölkkäsin Incline Villagen luksusasuntoja ihaillen pitkän asvalttipätkän rantatietä Tunnel Creekiin. Jatkoin nukkumatta Spooner Summitille. Söin vegeburgereita ja join Mountain Dewta. Nukuin 30 minuuttia. Tavoiteenani oli saapua Heavenlyn puolimatkan krouviin klo 20 jälkeen lauantaina. 

Näin yllättäen Riston mäellä. Se ei ollut hallusinaatio. Hän ei voinut huoltaa minua mitenkään sääntöjen kieltäessä sen, tarkoitus oli vain katsella uusia maisemia. Muutama sana siinä vaihdettiin.

Polku teki pitkän kierroksen ja nousun ennen 100 mailin huoltopisteelle laskeutumista, ja saavuin vasta klo 23 jälkeen perille. Reitti teki laajan lenkin. Etappi tuntui meistä juoksijoista olevan nelisen mailia ja pari tuntia pitempi kuin virallinen 18.3 mailia. Vinkuvalla kurkkutorvella pimeässä ja kylmässä viserretty ‘Stairway to Heaven(ly)’ jaksoi silti naurattaa.

Edellisen huollon ruoka ei sulanut vatsassa. En pystynyt syömään mitään ruokaa pahoinvoinnin takia. Puhdistimme ja teippailimme jalkoja. Vaihdoin puhtaat merinovillasukat, mutta pidin samat La Sportiva Akasha II -kengät. Nukuin tunnin verran lämpimällä lattialla patjalla makuupussissa. Jatkoin matkaa yöllä reilusti ennen määräaikaa.

Olisi kannattanut nukkua enemmän. Nukahdin useita kertoja seisaalleni polulla. Välillä oli herätessä toisella puolella askeleen päässä jyrkkä pudotus. En tiedä torkahdusten pituutta. Oli kylmä pakkaskeli ja maa oli jääkylmä. Makuualustaa ei ollut. En pystynyt syömään muuta kuin vauhtikarkkeja ja urheilujuomaa. Etsien nukkumapaikkaa, johon olisin saanut bivin levitettyä. Sitä ei löytynyt. Olo tuntui heiveröiseltä. Paluumatkan yöt mentiin zombiena. 

Omaa vauhtia eteenpäin

Saavuin Spooner Summitiin sunnuntaiaamuna ennen Catra Corbettia. Hän oli tullut alun hiljaa, kuten suunnittelikin. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Ruoka maistui taas. Juttelin Etelä-Afrikkalaisen Richardin kanssa Comrades Marathonista. Hänellä on sieltä 14 muistomitalia. Minullakin on yksi. Richard joutui myöhemmin keskeyttämään kipujen vuoksi.

Osaava naisavustaja näytti miten Leukotapella suojataan jalkapohjat. Samalla hän puhdisti ja hieroi jalkoja. Se auttoi, Teippaus kesti päiväkausia. Samalla söin herkullisia Veggie Dogeja. Tämä ruoka oli suosikkini. Kylmä tuuli puhalsi. Sain nukuttua 30 minuuttia teltassa retkisängyllä viltin alla.

Kuva: Anastasia Wilde
_

Risto odottaisi seuraavalla crew-pisteellä. Se olisi 150 mailin Brockway Summit. Katselin kaihoisasti muiden pacereitä. Catralla oli kaksi avustajaa, navigoiva mies edellä ja tsemppaava naishenkilö perässä. Olin univelkainen ja väsynyt. En pystynyt etenemään enää tavoitevauhtia. Hyydyin helteeseen pitkässä tuulensuojaisessa ylämäessä. Kiipeäminen reitin korkeimmalle huipulle Snow Valley Peakille kesti ikuisuuden.

Jäin muista jälkeen, mutta annoin heidän mennä. Keskityin syömään energiaa vauhtikarkeista. Etenin omaa vauhtia. Vaihdoin vaatetusta sopivaksi ja pidin lepotaukoja. Harjanteella tuuli kovaa. Piristyin ilman viilentyessä. Pyysin toista juoksijaa ottamaan minusta kuvan upealla näköalapaikalla. Taustalla kimmelsi Marlette ja Tahoe järvet vieretysten.

Kohtaaminen karhun kanssa

Saavuin Tunnel Creekiin laskevalle polulle. Päätin lepuuttaa selkääni tasaisella kivellä. Laitoin repun viereeni. Suljin silmäni hetkeksi. Avatessani silmät kohtasin läheisellä niityllä toljottavan mustakarhun läpitunkevan katseen. Se ei uhannut minua, vaan silmäili reppuani uteliaasti.

Yritin pysyä rauhallisena noustessani ylös ja kävellessäni polkua eteenpäin. Yritin kuvata karhua vapisevin käsin, mutta en saanut yhtään kuvaa tai videota onnistumaan. Selvisin säikähdyksellä karhun poistuessa kivien taakse metsään. Vilkuilin olkani yli, mutta en nähnyt karhua enää. Pistin juoksuksi kunnes olin turvassa Tunnel Creekin huollossa. Kerroin tapahtuneesta. Siellä oltiin helpottuneita, koska karhu oli mennyt toisaalle.

Myöhemmin kuulin erään toisen karhun kaapanneen juoksijan varustekassin toiselta huoltopisteeltä. Toimitsijat olivat yrittäneet hätistää sitä retkituoleilla. Karhu oli napostellut perunalastuja. 

Kuulin myös, että Tahoe Cityssä karhu oli mennyt taloon etsimään ruokaa asukkaan viedessä roskat ulos. Molemmat olivat pelästyneet. Karhu pakeni pihapuuhun. Se pudotettiin nukutusnuolella ja vietiin metsään. Tahoella eläimiä ei tapeta, vaan niitä jopa hoivataan villieläinten hoitokeskuksessa.

Nukuin Tunnel Creekissä nurmikolla puun alla. Sain hyvät tunnin nokoset. Olisi kannattanut nukkua enemmänkin, sillä Powerlinen jyrkässä nousussa yöllä kärsin pahoista hallusinaatioista. Näin reitilläni kuvitteellisia esteitä. Lähestyessäni ne häipyivät. Kuljin kuvitelmien läpi kuin jossain Matrix-leffassa. Todellisuus sekoittui näkyihin. Pelkäsin etten pääsisi pois sieltä, mutta yritin pitää hermot kurissa.

Ei aikaa tuhlattavaksi

Tilasin suomalaiselta operattorilta tekstarilla mobiilidatapaketin. Sillä sain keskellä yötä Ristolta apua. Hän varmaan ihmetteli sekoiluani seuratessaan liikkumistani kartalla. Risto neuvoi etenemään suoraan pohjoiseen muutamia satoja metrejä. Näkisin siellä kisapolun. Kohtaisin siellä pian tuttuja juoksijoita. Voisin seurata heitä Brockway Summitille.

Tein työtä käskettyä. Pian tosiaan näin niityn laidassa polun. Hetken päästä pari tuttua naisjuoksijaa kulki polkua pitkin. Aurinko nousi sopivasti ja näyt haihtuivat kuin taikaiskusta. Hyvä niin. Olin selvinnyt pälkähästä. 

Kanssajuoksijat eivät arvanneet, minkälaisessa ahdingossa olin yöllä ollut. Luin myöhemmin samantapaisia tarinoita muitten kisaraporteista, joten en ollut suinkaan ainoa väsymyksen, aliravitsemuksen, kuivumisen ja univelan riivaama juoksija.

Brockwayn 150 mailin huollossa söin nopeasti ja nukuin taas kerran vain puoli tuntia. Risto sanoi, ettei aikaa olisi enempää tuhlattavaksi. 

Matkalla Tahoe Cityyn nukuin bivissä metsäpolun varressa 10 minuuttia. Polku oli juostavassa kunnossa, vaikka itse en ollut. Potkaisin vähän väliä varpaani johonkin kiveen tai juureen. Eteneminen oli turhauttavaa siinä tilassa. Miten sama polku oli tuntunut menomatkalla niin helpolta? Sain kuitenkin juostua hyvää vauhtia olosuhteet huomioonottaen.

Viimeinen niitti

Sitten sattui pummi eräässä Y-risteyksessä. Valitsin väärän polun reittimerkinnän ollessa sillä puolella risteystä. En huomannut pientä sinistä Tahoe Rim Trail kylttiä tai kellon ilmoittamaa reitiltä poikkeamaa.

Juoksin pitkän alamäen kovaa alas asvalttitielle. Merkkinauhoja oli runsaasti, mutta ne olivat itse asiassa metsätyömaan merkintöjä. Tajusin juosseeni harhaan kun kisan toimitsija ja valokuvaaja Jason Peters ajoi maastoautolla vastaan. Hän pysäytti jarrut kirskuen ja käski kääntyä takaisin.

Jason soitti kisapäivystykseen raportoidakseen asiasta. Minun piti kavuta koko mäki takaisin risteykseen. Jason varmisti auton kanssa risteyksessä oikean suunnan. Ylimääräistä juoksua kertyi 2,5 mailia eli nelisen kilometriä ja kallista aikaa hukkaantui yli tunti.

Yritin nollata harmittavan mokan. Olisi pitänyt pystyä etenemään nopeammin ja varmemmin. Se olisi onnistunut vain pacereiden avulla. Nyt joutuisin kamppailemaan tosissani ehtiäkseni ennen cutoffeja: Tahoe City klo 20 ja Stephen Jones klo 8.

Tahoe Citystä lähdin puolen tunnin unien jälkeen viittä vaille iltakahdeksaa. Pääsin alkunousun jälkeen takaa tulleiden peesiin. Selvitimme hankalat polun kiemurat helposti yhdessä. Sitten alkoi väsyttää todella kovasti pitkällä suoralla, ja nukuin bivissä 10 minuuttia. 

Sen jälkeen pysyin reitillä, mutta vauhti hidastui. Jano oli kova. Filtteripulloa ei ollut repussa. Sain kohdalle sattuneelta juoksijalta lainaksi Katadyn-pullon. Join vuolaasti virtaavasta purosta. Vesi oli hyvää ja raikasta. 

Dead Freaking Last

Vähitellen neljännen vuorokauden väsymys ja unenpuute sekä hengitysvaikeudet yhdessä saivat aikaan pahan hyytymisen. Jouduin pitämään lepotaukoja useasti. Päätin jatkaa kunnes kaadun maahan. Olo oli erittäin heikko. Tuntui, että henki lähtee, jos en pysähdy.

Lopulta en enää pysynyt tolpillani. Näin kalliolla pari tyyppiä istumassa iltaa retkituoleilla. Molemmilla oli yhden hengen teltat. Päätin mennä heidän luokseen juttelemaan. Kerroin olevani kisassa ja lopen uupunut. He suosittelivat nukkumista bivissä, kunnes saisin voimani takaisin. Kömmin vastahakoisesti pussiin, sillä tiesin ajan olevan kortilla. Oli ennätyskylmä yö, joten puin kaikki vaatteet repusta päälle. Nukahdin heti kuin tukki.

Aamun sarastaessa heräsin valonsäteisiin. Olin nukkunut pari tuntia. Olin syrjässä reitiltä. Kysyin retkeilijöiltä mielipidettä. He osoittivat kartalta polun, joka veisi heidän tulkintansa mukaan seuraavalle huoltopisteelle. Lähdin epäileväisenä kulkemaaan neuvottuun suuntaan. 

Samassa kuulin kovaa älämölöä laaksosta. Lähdin laskeutumaan ääntä kohti. Kohtasin pian miehen ja naisen, jotka huusivat minun nimeäni. He olivat Destination Trailin turvajuoksijoita. Olin ilmeisesti kisan viimeinen eli DFL (Dead Freaking Last).

Risto oli aiemmin soittanut kisapäivystykseen, kun näki netistä minun pysähtyneen reitiltä sivussa. He sitten lähettivät nämä turvajuoksijat apuun.

DNF

Kaikki oli nyt muuten hyvin, mutta 2,5 tuntia ei ollut tarpeeksi 10 mailin juoksemiseen. Vointini oli OK, mutta niin kovaa en pystynyt etenemään. Tajusin myöhästyväni klo 8 cutoffista, joten tuloksena olisi Did Not Finish (DNF). Huoltopiste menisi kiinni paljon ennen minua, enkä pääsisi sinne tankkaamaan ja lepäämään. 

Päätin laskeutua Tahoejärven rantatielle ja liftata Homewoodin maaliin hakemaan kamppeitani. Risto joutuisi olemaan perjantaihin asti yllättäen työtehtävissä toisaalla USA:ssa, joten autoa tai apulaisia minulla ei ollut käytössä. Hän oli ystävällisesti varannut minulle hotellihuoneen Tahoe Cityssä, sillä hiihtomökkiinkään ei päässyt. 

Ohitin hitaasti kävelevän zombiekollegan, jonka vartalo oli vääntynyt pahaan asentoon. Hän ei halunnut apua, jos nyt sitä olisin paljon pystynyt antamaankaan. Kävelin, lepäilin, otin valokuvia ja nautin hienoista maisemista. Kisa oli osaltani ohi, mutta yritin ajatella positiivisesti.

Muutaman tunnin päästä polulla vastaan tuli koiraa ulkoiluttava nainen, joka kysyi olinko ohittanut hänen aviomiestään. Rouvan antama kuvaus sopi zombieen. Sanoin nähneeni miehen  kävelevän muutaman kilometrin päässä vakaasti, mutta hitaasti. 

Nainen tarjosi odotellessan minulle autokyytiä Homewoodiin. Pääsin näin kätevästi luovuttamaan Spot Trackerin ja hakemaan varustekassit. Puolenpäivän aikaan tiistaina katselin viimeisten maaliintulijoiden riemukasta loppukiriä alamäkeen kaihomielisenä. Olin iloinen heidän puolestaan, mutta pettynyt omaan suoritukseeni.

Eräs ystävällinen pariskunta tarjoutui ajamaan minut hotellille. Sain huoneen yläkerroksesta hienolla näköalalla järven yli. Seuraavat pari päivää nukuin. Välillä pistäydyin vain kaupassa tai suihkussa.

Uuteen nousuun

Torstaina virkistyin ja ilmoittauduin netissä High Camp Challenge: Palisades to Pancakes kisaan. Reitti oli Western States 100 kisan alusta ensimmäinen 5 km pitkä jyrkähkö mäki. Olisi kiva käydä korkeimmalla huipulla ihailemassa Sierra Nevadan maisemia.

Perjantaiaamuna matkustin ilmaisella bussilla Olympic Valleyhin. Näin paljon tuttuja kasvoja, sekä juoksijoita että järjestäjiä. Western Statesin yhteisön ilmapiiri on hieno ja kokemisen arvoinen elämys jo sinänsä. 

Lähtö tapahtui Western States lähtöportilta klo 10. Tunkkaus jyrkkään mäkeen ei ollut helppoa. Sauvoja ei saa käyttää Western Statesin kisareitillä. Sinnittelin rauhallisesti maaliin. Viimeinkin olin Finisher! Otin valokuvia mahtavista vuorista ja Tahoejärvestä. Pääsin ilmaiseksi köysiradalla takaisin laaksoon.

Lauantaina viideltä aamulla menimme Riston kanssa katsomaan Western Statesin starttia. Aamiaisen jälkeen ajoimme pölyistä kapeaa tietä Dusty Cornersin 38 mailin huoltopisteelle katsomaan kärkijuoksijoiden laskeutumista alas kuumiin kanjoneihin.

Iltapäivän vietimme Foresthillissä 100km kohdalla. Catra Corbett oli myös siellä odottelemassa kisassa juoksevaa kaveriaan. Sain Catralta lyhyen haastattelun Trailpodder podcastiini.

Kävimme vielä  katsomassa 5 km ennen Western Statesin maalia sijaitsevan No Hands Bridgen. Ilma oli kuuma. American River oli täynnä uimareita. Rantakallio oli niin jyrkkä, etten hypännyt uimaan. En olisi päässyt takaisin ylös.

Ennen juoksijoiden maaliintuloa ajoimme maalipaikalle Auburniin Placer High School stadionille. Majoituin nurmikentälle telttaan. Järjestäjät tarjosivat myös meille katsojille ilmaiset ruoat ja juomat illalla ja aamulla. 

Tunnelma oli mahtava kuten aina. Ulkona oli yöllä mukavan viileää torkkua teltassa. Välillä kävin katsomassa juoksijoiden maaliintuloa syömisen ja nukkumisen lomassa. Suomalaisia ei ollut mukana kisassa. Voiton vei ensimmäisellä satamailisellaan Adam Peterman ajalla 15 h 13 min ja naisten kisassa uusiseelantilainen Ruth Croft huippuajalla 17 h 21 min.

Kohti vuoden 2023 Tahoe 200 mailista

2022 Tahoe 200 juoksun voitti Haroldas Subertas erittäin kovalla ajalla 56h36min. Naisten nopein oli Mika Thewes 60h35min. 139 osallistujaan pääsi maaliin ja 101 joutui keskeyttämään (DNF). Yksi ei startannut lainkaan (DNS). Maaliintuloprosentti oli 57,9%.

Pääsin ilmoittautumaan uuteen yritykseen vuoden 2023 kisaan. Pyysin 100 tunnin maksimiajan lisäämistä viidellä tunnilla, ja järjestäjät ilmoittivatkin hiljattain cut-off ajan nousseen 105 tuntiin. Toisaalta reitti tulee olemaan vaikeampi alkuun tällätyn korkean ja jyrkän 100 km Armstrongin solan kierroksen myötä.

Hurjan lumimäärän takia kisa on siirretty heinäkuun lopulle 21.-25.7.2023. Lumet ehtivät todennäköisesti sulaa siihen mennessä. Yötkin ovat todennäköisesti vähemmän jäätäviä ja alppiniityt kukkivat.

Tällä kertaa korjaan viime vuoden virheen juosta yksin. Olen rekrytoinut kokeneita paikallisia ultrajuoksijoita pacereiksi heti kun säännöt sallivat eli alun 100 km jälkeen aina maaliin asti. Pacer on turvajuoksija, joka auttaa navigoinnissa ja muissa ongelmissa tsempaten ja neuvoen väsynyttä kilpailijaansa. 

Tahoe 200:n myös keskeyttämään joutunut Michael Lamond puki ajatuksensa hienosti sanoiksi haastattelussa: “Pitää epäonnistua, jotta opit. Ota vastaan mahdottomalta tuntuvia haasteita. Se on ainoa tapa elää.”

⏤

Kirjoittaja Jukka Kukkonen on kokenut ultrajuoksija. Lue lisää Jukasta Team La Sportiva Finland -sivulta. Jukan kuulumisia voit seurata Instagramissa @trailplodder

⏤

Onko suunnitelmissasi ultrapitkä matka? La Sportivan valikoimasta löydät monipuolisesti varusteita ultrajuoksuun.

Tutustu ultrajuoksijan varusteisiin