Vaarojen Maraton 130 km

Koronakevät

Vaikka poikkeusaika teki kisakaudesta epävarman, sai se toteuttamaan omatoimisen ultrajuoksun Hetasta Äkäslompoloon. Linkistä pääset lukemaan tarinani matkasta, josta tuli ehdottomasti tämän vuoden juoksullinen kohokohta. En usko, että kokemus jää viimeiseksi, sillä vastaavien juoksujen mahdollisuudet ovat rajattomat.

Kun palautuminen tuntureiden omatoimiultrasta sujui ongelmitta, alkoi haave Kolin kisarevanssista nostaa päätään. Edellisenä vuonna Kolin 130 kilometrin juoksuni jäi jalkavaivojen takia kesken. Muistan silloin ajatelleeni, että harmillisinta keskeyttämisessä oli se, että minun olisi vielä joskus palattava Vaaroille hakemaan revanssia. Nyt jälkikäteen koen, että tein silloin suurimman virheen palautumiseen liittyen. Loppujen lopuksi kyseessä oli erittäin hyödyllinen epäonnistuminen tulevia juoksuja ajatellen.

Tälle vuodelle olin hankkinut juoksupaikan 65 kilometrin mittaiseen, yöllä juostavaan sarjaan. Siihen treenini olisivat optimaalisimmat. En kuitenkaan päässyt irti pisimmän matkan voimakkaasta vetovoimasta. Mitä jos seuraava vuosi ei suju suunnitelmien mukaan? Entä jos kadun etten lähde nyt kokeilemaan?

Perusmatka

"Pisin tapahtumassa tarjolla oleva matka. Ultrajuoksijoiden sisäpiirin vitsi, jonka takia ei kannata ahnehtia pidempiä kisamatkoja kuin oma harjoitustausta antaa myöten. Muuten kutsuu telakka." Terho Lahtinen/trailrunning.fi

"Järjetön matka, johon ei ole tarkoitus osallistua, ei ikinä. Matka, jonka aikana saatat kohdata pisteen, jossa juoksukilpailu muuttuu retkeilyhenkiseksi sauvakävelyksi ja se on silti aivan ok." Elina Virkkunen/polkujuoksija

Sakaalien valjastus (La Sportiva Jackal)

Vaarojen Maraton - Maraton of Dangers

Tapahtuma tarjoaa seikkailullisen juoksuelämyksen, joka on hauskalla tavallaan karu ja omalaatuinen. Sen olemuksessa on jotain kaurismäkeläistä. Huoltopisteet eivät notku totuttuun tapaan herkuista. Niissä ei tarjoilla hedelmiä, ei suklaata, ei muuta kuin säiliöllä paikalle tuotua vettä.

Peiponpellon huolto vuonna 2018

130 kilometrin mittainen matka koostuu kahdesta samanlaisesta 65 kilometrin pituisesta lenkistä. Lukuisten vaarojen valloitusten kautta nousumetrejä kertyy lähes 5000. Myöhäisen ajankohdan johdosta ensimmäinen kierros juostaan pilkkopimeässä.

"Reitti ei ole nopea. Vauhtia hidastavat korkeuserot, yön pimeys ja polkujen teknisyys. Kivojen ja joutuisien neulaspolkujen osuus reitillä on hyvin maltillinen." - Kisainfo

Reittiprofiili

Kolin luontokeskuksessa on reitin ainoa huoltopiste, jossa tarjoillaan lämmintä keittoa ja juomaa. Tähän huoltoon jokainen kilpailija toimittaa etukäteen omaan huoltolaatikkoon tarpeita, joilla voi täydentää esimerkiksi juoksuliivinsä varastoja. Totuttuun tapaan juoksijat kantavat veden ja energian lisäksi muut pakolliset varusteet kilpailun läpi. 

"Hei Jere, lähdin tiedustelemaan, onko matkan muuttaminen hankitusta 65 km taipaleesta 130 km matkaksi mahdollista? Epävarmat ovat ajat, silti juoksut ovat mielessä."

"Moi Elina, päivitin matkasi perusmatkalle. Toivottavasti päästään lokakuussa juoksemaan!"

Juoksijan juhlapäivä

Kisa-aamuna heräsin mummolan viileästä aitasta. Tunsin huojennusta hyvin nukutusta yöstä - kuin laittaisi rahaa pankkiin, sanotaan. Olin ajanut edellisenä iltana töiden jälkeen Pohjois-Karjalaan. Viikko oli ollut työntäyteinen ja ajaessa iloitsin kotiseudulle palaamisesta. Se tarkoitti muun muassa pannukahvia, punaista maitoa sekä isoäidin tarinoita Kolilta. Tuntui mukavalta, että kohta pääsisin ulkoilemaan. Olin antanut tulevalle juoksulle lempinimen - ylipitkä liikuntapäivä.

Päivä valkeni kuulaana ja aurinkoisena ajellessani Kolia kohti. Kylätalon parkkipaikalla puin maskin kasvoilleni ja astelin noutamaan minulle varatun numerolapun ja GPS-lähettimen. Liikkeellä oli ainoastaan muutama ihminen. Oli hämmentävän rauhallista.

Olimme vuokranneet Kolilta mökin kisaviikonlopun ajaksi, jonne siirryin seuraavaksi. Siellä levittäydyin yhteen huoneista ja ryhdyin järjestelemään varusteitani.

..otsalamppu, energiageelit, pätkikset, noitapillilakut, kokista, nollaolutta, maakuntaherkkua eli karjalanpiirakoita, sauvat, 10 000 mm:n vesipilarin juoksutakki, kuorisukat, toinen otsalamppu, kengät, avaruuslakana, ideaaliside, roosanauha, otsalampun vara-akku..

Lisäksi tarkistin, että kaikki akut olivat varmasti ladattuna, niin puhelimesta, otsalampuista kuin sykemittaristakin. Olin varustautunut ja olin valmis.

Seuraavaksi päätin tehdä päivityksen sosiaaliseen mediaan. Kun tsemppejä alkoi ilmestymään näytölle, nousi jännitys kuohuvana korkeuksiin. Laitoin puhelimen nopeasti pois ja nappasin pyyhkeen matkaan. Koetin laskea sykkeitäni uimalla viileässä Jerojärvessä. Kannustusjoukkoni, äitini sekä lapset, saapuivat nyt myös mökille.

Lähtö

Pian oli aika siirtyä lähtöpaikalle. Kolin Luontokeskuksen pihalla oli rauhallinen ja odottava tunnelma. Löysin Markun ja Matin Jyväskylän polkujuoksijoista ja heidän seurassa oli mukava fiilistelellä tulevaa matkaa. Odottelimme kello kuuden starttia illan näyttäytyessä valoisana.

Kun lähtö oli käsillä, hain omaa paikkaani ja lähtömerkistä pääsimme matkaan kannustuksien saattelemana. Tässä kohtaa juoksimme vielä suuremmissa ryhmissä, ennen kuin hajaannuimme laajemmalle alalle. Vauhtiin päästyäni silmäilin aktiivisesti sykkeitäni ja aloitin yksinpuheluni: Elina, muista jarruttaa. Jarrutin. Jatkoin jutustelua: Elina, hae oma vauhti. Keskityin vauhtiini. Omaa menoa kuulostellen etenin Mäkrälle. Siellä pääsin tunnustelemaan, millaista olikaan juosta Kolin kallioilla. Juurakot ja kalliot tuntuivat salakavalan liukkailta ja tällä kertaa en ollut nastoittanut kenkiäni. Juostessa totesin, että hyvä vaan, hidastamisen pakko tuo malttia matkaan.

"Hyvä Elina, tsemppiä Elina!" Reitin varrelle oli tullut Jyväskylän polkujuoksijoita sekä sometuttuja.

On tämä hauskaa!

Ilta hämärtyi juostessani Havukanahon laidalla. Juoksijat sytyttivät otsalamppujaan samalla kun astuivat pimentyvään metsään. Täällä kansallispuistossa koin jälleen kohtaavani jotain hyvin ikiaikaista. Metsä näyttäytyi vaikuttavana, vihreän syvissä sävyissä. Aivan kuin se olisi leikitellyt, härnäten risteävillä juurillaan kompastumiselle herkkää.

Metsä. Kuva: Alpo Välimaa

Matkan edetessä viimeisetkin varjot katosivat ja otsalampun valokiilan ulkopuolelta saattoi kohdata enää pelkkää pimeyttä. Valokiila tulisi tarjoamaan tuntikausiksi ainoan näkymän tällä pimeällä taipaleella ja sen kautta välittyisi ensimmäisen kierroksen maisemat. Pääosin katse keskittyi hakemaan paikkaa johon astua. Edestä saattoi löytää satunnaisia pieniä heijastinmerkkejä sekä toisia juoksijoita. Myös kuljettu vaelluspolku vietti matkaa mukavasti eteenpäin.

Aivan yksin en mennyt. Usein takanani seurasi pari juoksijaa. Välillä sain kiinni yksittäisen selän tai pienen porukan. Välillä minut ohitettiin. Sommittelin vauhtiani toisten tahtiin ja mietin, sopivatko askeleet samaan rytmiin vai pitäisikö mennä ohi. Askeleista saattoi päätellä, mitkä vahvuudet kenelläkin oli näillä poluilla liikkumiseen. Usein päätin seurailla sykkeitäni ja määrittelin tason, jolla ohittaisin.

Niin matka eteni, vaihtaen satunnaisesti muutaman lauseen takana juoksevien kanssa. Välillä taas etenin hiljaisuudessa, keskittyen omaan juoksuun, syömiseen ja hetkessä elämiseen. Tämä oli oma sitoutumaton hetkeni ajan kanssa.

Matkan aikana ihastelin eteen noussutta kuuta ja vesistön sattuessa siihen heijastuvaa siltaa. Mäkeä jyrkästi ylös kiivetessä totesin takana juosseelle - tuntuu kuin kiipeäisimme kuuhun.

Juhlava Rykiniemi

Matkanteko oli edelleen ihanan joutuisaa. Juoksu näin upean syksyisessä säässä tuntui silkalta hemmottelulta. Ensimmäisen huoltopisteen lähestyessä havahduin ihmisten ääniin, koiran haukuntaan ja kellojen soittoon. Rykiniemessä pauhasivat niin Herajoki, kuin sinne saapuneet ihmiset. Meininki oli huumaava ja lukuisat valot näyttivät pimeydessä vaikuttavalta. Tartuin kahluuvaijeriin ja jokea ylittäessä tunsin, kuinka virtaus viilensi jalkojani. Vesipiste oli ylityksen päässä. Koronaohjeistuksen mukaan juoksijat eivät tällä kertaa täyttäisi itsenäisesti vesisäilöjään. Avasin tyhjäksi juodun juoksurakkoni ja ystävällinen nainen visiirin takaa täytti sen.

Juoksu jatkui kohti Eteläpäätä ja maasto muuttui välittömästi hitaammaksi. Pimeässä juoksemisesta tuli aiempaa poukkoilevampaa suppean näkyvyyden takia. Oli vaikea ennakoida mitä eteen oli tulossa. Usein minut pysäytti kallio, ja hetken pyörittyäni oivalsin, että oli kiivettävä sen päälle. Välillä taas takaa saapuva juoksija saavutti ja sain jälleen suunnasta kiinni.

 

Pimeys. Kuva Samuli Härkönen

Ohitin polulla naisen, joka oli juossut alkumatkalla vauhdilla ohitseni. Tämä toi mieleeni juoksun kilpailullisen puolen ja sijoitukseni naisten sarjassa. Ryhdyin laskeskelemaan - ehkä seitsemäs, mahdollisesti nyt kuudes - ja samalla päätin, että enempää en naisia päästäisi ohitseni. Metsään pääsy antoi nyt mahdollisuuden mitata taitoa ja ultrakuntoa, sillä onhan tässä treenailtu. 

Ryläyksen yli

Saavuin Kiviniemeen ja reitille hajaantuneista juoksijoista johtuen huolto sujui joutuisasti. Nyt edessä olisi etappi, johon keskittyisin. Kohtaisin siellä viime vuoden kipupisteet, sillä Ryläyksen ylitys sinetöi edellisen vuoden keskeyttämisen. Matka Ryläykselle muistutti myös, miten hidasta polkujuokseminen voi olla. Tällä kertaa Ryläys ylittyi ilman synkkiä mietteitä ja jaloissani ei ollut tietoakaan edellisen vuoden kolotuksista.

Samaan aikaan sain juoksuseuraa Tuomosta. Niin usein kuin yksin kuljenkin, tuntui mukavalta, että hiljaisuus ajoittain katkesi.

Peiponpellon huolto läheni ja pimeässä kuului ääni: "onko siellä Elina?" Äitini oli laittanut kellon aamuyölle soimaan ja ottanut Bruno-koirani mukaan yölliselle lenkille minua kannustamaan. Voi liikutus, mikä mamma minulla! Huoltopisteellä olin yhtä iloa ja hymyä. Lisäksi huoltopisteen toivotus: "tervetuloa uudelleen" - sai naurahtamaan. Ihania nämä itäsuomalaiset! Ainoastaan koiran olo oli surkea, se jäi itkemään perääni. Juoksukaverini jäi taakse, ja etenin sivuuttaen Ikolanahon niityt ja pienen mökin, jonka ikkunassa paloi valo.

Nautiskelin juostavasta reitistä ennen kuin saavuin risteykseen, jossa oli tarjolla kaksi suuntaa ja kaksi kylttiä. Toisessa luki: Maali ja toisessa lukemat 65 km ja 130 km. Koin kuuluvani molempiin ryhmiin. Mitä tekisin? Kumman valitsisin? Tiesin olevani menossa maalia kohti. Silti mietin, pitäisikö minun kuitenkin seurata opastetta, jossa lukee 130 km?

Kisakello tikitti ja kuten aiemmin kallioilla, jälleen seisoin paikallani tietämättä minne mennä. Pyörähdin ympäri ja totesin: on pilkkopimeää, on todella hiljaista ja nyt olen tässä risteyksessä aivan yksin. Kuinka pieneksi itsensä tunsikaan, vaikka samalla tiedosti, että kansallispuiston poluilla liikkui parhaillaan useita juoksijoita.

Kohti huoltopistettä

Ehdin jo kaivaa kartan esille, kun Tuomo saapui paikalle. Hän pahoitteli puolestani, että olin joutunut seisoskelemaan paikoillani. Ei haittaa, totesin. En halunnut ottaa riskiä, että eksyn. En myöskään osannut päättää. Pääsimme yhteisymmärrykseen oikeasta suunnasta ja juostessa olimme valmiita vastaanottamaan puhelun kisakeskuksesta, jos olisimme harhaantuneet reitiltä. Sitä puhelua ei tullut.

Ipatinvaaran rinnettä noustessa mietin, riittävätkö mäkitreenit tähän matkaan. Pikkuhiljaa matkan puoliväli lähestyi ja mittarin lukemat olivat jo tässä kohtaa nousumetrien suhteen vaikuttavat. Tunnustelin jalkojeni vointia ja vertasin niitä kertyneisiin nousumetreihin. Siellä rinteessä tiedustelin myös ääneen: harrastatko tunkkausta? Muistelin muun muassa hauskaa kesäyön mäkitreeniä, juuri tässä paikassa, Ipatinvaaran tunkkajien hersyvässä seurassa. Hauskoja nämä polkujen muistot.

Seuraavaksi näkymää alkoi pyyhkimään sumu. Olen aina tykännyt erityisesti alamäkijuoksusta ja Kolin maratonilla mieluisat juoksulliset rallattelut ovat sijoittuneet kisan viimeiseen, pitkää nousua edeltävään alamäkeen. Siinä missä Paha-Koli on jäänyt taakse ja Kolin Alamaja lähenee. Harmittelin, että en sumusta johtuen päässyt juoksun makuun. Samalla pohdin, millainen mahtaa olla sää ja pimeyden aste, kun seuraavan kerran tämän kohdan kulkee. Varoin käyttämästä jos-sanaa, keskityin sanaan: kun.

Edessä oli enää Järnefeltintie, kahden kilometrin mittainen, Alamajalta Kolille nouseva ylämäki. Kaivoin sauvat juoksuliivistä ja kevensin niillä menoani pitempijalkaisen kaverin rinnalla ja pian olimme maalissa ensimmäiseltä kierrokselta.

Takana oli 65 kilometriä ja aikaa oli kulunut 10:51:50.

Huoltopiste oli Luontokeskuksen näyttelytilassa, jossa oma huoltolaatikkoni nostettiin eteeni. Poistin päästäni otsalampun ja nostin tuolille vastaavan käyttämättömän. Kävin vaihtamassa pitkähihaisen paidan. Kenkiä en poistanut jalastani, sitä pakettia en ole koskaan aukaissut kesken kisan. Sain keittoa, leipää, kahvia ja jaffaa. Tyhjensin roskat juoksuliivin taskuista ja täytin ne geeleillä ja karkeilla.

Hetken päästä taukotilaan saapui nainen, ja tunnustan, minulle tuli hieman kiire. Olin sopinut itseni kanssa, etten päästä ketään naisista ohitseni. Jäin hetkeksi pohtimaan, olinko todella vaihtanut ladatun lampun käytetyn tilalle. Lisäksi katsahdin laatikossa lojuvia energiapusseja, jotka sisälsivät tuttuun tapaan suklaalla päällystettyjä pähkinöitä, suolattuja manteleita sekä lakritsalla maustettuja taateleita. Ne oli tarkoitettu mukaan otettavaksi. En kokenut tarvitsevani niitä.

Aika aloittaa alusta

Huollon jälkeen koetin hakea juoksuaskelia, mutta aloinkin hytistä voimakkaasti vilusta. Kaivoin takkini juoksuliivistä ja oloni kohentui kehon lämmetessä. Vielä en päässyt juoksun makuun, sillä minulla oli hieman huono olo. Päätin edetä sauvakävellen. Alitin lähdössä olleen juhlakaaren jälleen kerran. Nyt tämä kaikki alkaisi alusta.

Seuraavana ylleni hiipi väsymys. Se tuntui todella voimakkaana ja alkoi painamaan luomia kiinni. Niin painostavaa unen tarvetta en ollut tuntenut koskaan ennen kilpailun aikana. Havahduin siihen, että Tuomo meni ohitseni. Iloitsin keveältä näyttävää menoa. Piti huutaa perään ja toivottaa tsemppiä matkaan. En kuitenkaan ehtinyt, en vain jaksanut. Katselin horisonttiin katoavaa valopistettä ja keskityin pysymään hereillä.

Seuraavaksi sumu voimistui, enkä nähnyt kunnolla eteeni. Kolin kalliot tulivat ajoittain esiin sumun peitosta ja tiedostin viereiset jyrkät kohdat. Nyt keskittyisin. Tuntui, että sauvoilla pitäisi maan sijaan huitoa suoraan eteenpäin.

Onneksi jossain kohtaa heräsin. Sumu alkoi myös väistymään päivän sarastuksen tieltä. Jauholanvaaralle noustessa koin matkani kauneimman hetken. Juuri lempipaikassani. Siellä vasemman käden puolella näkyy Pielinen ja oikealla Herajärvi. Se hetki kalliolla on vaikuttanut minuun aina ensimmäisestä kerrasta saakka. Siellä minun karelianismini ilmenee voimakkaimmin. Hetken auringon sarastus näyttäytyi pastellisin sävyin Pieliseltä päin, ennen kuin sukelsin takaisin pimeään metsään.

Sumu. Kuva Alpo Välimaa

Etenin pitkän matkaa yksin kohti Rykiniemeä ja Eteläpäätä. Samalla mietin, milloin 65 kilometrin juoksijoita alkaisi mennä ohitseni. Päivä valkeni kauniina ja auringon paiste sirottui puuston läpi. Oli lämmin ja sain syyn riisua takkini. Sain uutta puhtia minut kiinni saaneen juoksijan seurasta, ja juoksu eteni jutustellen. Pian ylitimme Rykiniemen, tosin nyt aurinkoisessa säässä ja ilman yleisön tunnelmaa nostattavaa läsnäoloa. Matkaa jatkaessa huomasin kaverin menon olevan vauhdikkaampaa, ja lopulta jättäydyin matkasta. Päätin laskea jäljellä olevat energiat.

Toistin laskutoimituksen ja tein sen vielä uudelleen. Geelejä oli liian vähän ja karkit olivat loppumassa. Nämä eivät riittäisi! Siinä hetkessä palasin mielessäni huoltopisteelle ja hetkeen, kun täytin energiavarastojani. Muistin sivuuttamani pähkinät, taatelit ja suklaat.

Teema kohti maalia oli selvillä: kuinka saada energiat riittämään sinne saakka. Samalla mietin, tulisiko nyt kuuluisa seinä vastaan? Hetken pohdin jopa marjojen keräämistä. Puolukoiden energia vapautuu hitaammin kuin mustikoiden, pohdiskelin. Lopulta totesin, että antaa rasvan palaa, etenisin Ryläyksen säästöliekillä ja panostaisin sen jälkeiseen juoksuelämään.

Kadotin ketteryyteni Eteläpäähän

Matkan eteneminen oli hidasta verraten edelliseen kierrokseen. Jaloissa tuntui kankeus ja sain käskyttää niitä juoksemaan. Samalla mietin mitä tuleman pitää. Sauvojen kanssa kulkeminen tuntui kohdallani kömpelöltä. En hallitse tätä.

← Päivä. Kuva: Svendja Lindner

Näinä aikoina ympärillä alkoi olla enemmän liikehdintää. Muiden sarjojen juoksijat ohittelivat, ja ilmoille nousi lukuisia kannustavia tsemppauksia, jotka piristivät menoani. Kohtasin myös kisakaverin kahden vuoden takaa. Roger juoksi rinnalle, ja pääsin hetkeksi muistelemaan menneitä. Esiin nousi kokemus ultrajuoksusta ja piste, jossa ei enää pystynyt puhumaan. Jäin miettimään keskustelua ja päätin luottaa siihen, että energiavarastoja oli vielä jäljellä. Minä pystyin juoksemaan, pystyin puhumaan, enkä ollut edes kovin synkällä tuulella.

Saavuin Kiviniemen huoltoon. Siellä minulle kaadettiin vettä ja samalla havaitsin, että tarjolla oli yllätyksenä myös perunalastuja. Edelläni jonottava mies työnsi vahingossa kätensä sipsipussiin ja hän sai koronatilanteen vuoksi koko säkin itselleen. Minulle niitä annosteltiin asiallisesti kouraan. Kuinka olisinkaan halunnut työntää käteni siihen pussiin ja omia koko sisällön itselleni. Jatkoin matkaani ja nautin antaumuksella saaduista sipseistä, niiden rasvan ja suolan mausta.

Hukkasin itseni Ryläykselle

Kankeus jaloissa voimistui ja teki matkasta entistä hitaamman. Jalkani olivat kuin puusta veistetyt ja jyrkissä alamäissä eteneminen hidastui entisestään. Hain paikkaa, johon iskeä sauvani, ja välillä laskeuduin rinnettä sivuttain. Siellä Ryläyksen mutkissa muistuttelin itseäni, että yrittäisin juosta aina kun pystyn, sillä en halunnut luovuttaa.

Heikoimmat hetket, ne taitavat olla tässäkin ultrajuoksuissa läsnä, istumassa olkapäällä. Ainakin minulla. Ne pisteet, joissa saattaisi luovuttaa tai sallia keventämisen liian mukavalle tasolle. Olin harjoitellut tätä varten ja nyt halusin tehdä kuntoni mukaisen suorituksen. 

← Kuvankaappaus GPS seurannasta

Totesin edellisessä blogitekstissäni, etten ole koskaan juossut ajattelematta keskeyttämistä tai kisaamisen lopettamista. Nyt keskeyttäminen ei ollut mielessä ja tiesin että ehtisin maaliin rauhallisellakin tahdilla. Kisaamisen kuitenkin hyvästelin useaan kertaan.

Se huokaus oli syvä ja tunne täynnä onnea, kun Ryläys oli takana. Nyt aloittaisin loppukirin, sellaisen jonka tämä ultrajuoksija kykenee tekemään, kun takana on yli sata kilometriä taivallettua polkua. Ennen kaikkea, nyt eteen tulisi myös juostavia polkuja. Laskin uudestaan energiani ja jaoin ne karkeasti loppumatkalle. Peiponpellon huollosta kuului jälkeen tuttu ääni: "hyvä Elina!" Äitini ja lapset olivat siellä. Lapsia hykerrytti kuraiset kenkäni. Voi miten olinkaan iloinen nähdessäni heidät ja miten väsynyt olinkaan. Kyllä tämä maaliin menee, totesin. "Olettehan siellä vastassa?"

Ohitin risteyksen, jossa olin edellisellä kierroksella seisoskellut. Tämä reitti oli nyt aivan selvä: maalia kohti. Matka taittui koettaen juosta aina, kun se oli mahdollista. Jalkani olivat kankeat, mutta kun pääsin vauhtiin, sain sen pidettyä.

Loppukiri

Ennen viimeistä alamäkeä nappasin vaalimani viimeisen energiageelin. Aiemmin pohtimani alamäki – se missä rallattelen – oli nyt juostavissa. Samalla totesin, että pääsisin maaliin valoisan aikaan.

Kellosta oli loppunut virta, ja keskityin ainoastaan juoksuun ja reitillä pysymiseen. Viimeinen ylämäki läheni ja nyt olisi aika juosta sekä "raivosauvakävellä" se ylös. Ohittelin ihmisiä ja matka eteni. Ajoittain liikutuksen aalto iski voimakkaasti, ja jos sanoin jotain ääneen, ääneni petti. Pyyhin silmäkulmia ja koetin pärjätä kirvelevien silmien kanssa. Tunsin, miten lihakset ja jalkapohjat olivat väsyneet ja samalla ajoittainen vihlaiseva kipu kuritti varpaita. Jalat olivat tukossa, mutta juoksin. Sattui, mutta juoksin.

Siellä rinteessä kohtasin tuttuja, kuten tiimikaverini Esan, joka alkoi kuvaamaan loppusuoraani. Vastailin hänen kysymyksiinsä lyhyesti, sillä pelkäsin, että pillahtaisin liikutuksesta itkuun. Pyyhin tipan nenän pielestä, fiilistelin ja puskin eteenpäin. Keskityin pitämään rankani kasassa ja nautin matkan etenemisestä. Viimeisen suoran juoksin ja juosten menin myös maaliviivan yli. Loppukiri sinetöi matkani.

Maalissa ystäväni Anna tuli kiljuen halaamaan, huudahtaen väliin: "Voi ei, halasin, vaikkei saisi!" Paikalla oli myös tuttuja, kuten toinen Anna, Vesa, Tero ja Niklas. Siellä oli myös äiti ja kallion päällä vilkutti poikani Ilari. Miten ihanaa olikaan olla ihmisten seassa. Miten ihanaa, että tämä urakka oli takana.

Aikaa toiseen kierrokseen kului 13:07:29.

Jonotus. Kuva: Vesa Viittala 

Maalissa

Maalissa havahduin nopeasti siihen, kuinka väsynyt kehoni olikaan. Miten halauskin oli sattunut. Pelkkä kasvojen iho tuntui aralta. Vilu teki myös nopeasti tuloaan. Minulle tuotiin viltti, jonka avulla pystyin viipyilemään paikan päällä vielä hetken.

Automatkalla mökille söin syömättä jääneet eväspiirakat. Eteisessä en meinannut saada kenkiä jalastani. Irvistelin riisuessani sukkiani. Äiti kiskoi niitä apuna jalastani. Söin, santsasin ja söin. Ääneni katosi ja kurkku tuntui kipeältä. Samalla vilu kuroi syvälle luustoon saakka. Sauna oli lämmin ja juoksin sinne nollaolueni kanssa. Riisuin ja puin löylyissä. Mökille palatessani ääneni alkoi sammaltamaan ja uni vei voiton. Oli palautumisen aika.

Meitä perusmatkalaisia starttasi varhaisen lokakuun yöhön 18 naista ja 73 miestä. Naisista maaliin suoriutui 11 ja miehistä 53. Oma kokonaisaikani oli 24:25:52 jolla sijoituin viidenneksi.

Seuraavana päivänä kotimatka Keski-Suomeen tuntui toiselta ultralta. Olin kuitenkin tietoinen kalliista lastistani ja ajaminen sujui hyvin. Puin maskin päähäni ja ostin Varkauden huoltoasemalta kahvin ja munkin. Miten olinkaan unohtanut koronan olemassaolon juoksun aikana. Ajaessa kuuntelin Yle puheelta Karo Hämäläisen haastattelua sijoittamisesta ja hymähtelin verratessani sijoittamista ultrajuoksuun. En usko olevani riskisijoittaja. Siinä ajaessa mietin jo seuraavaa kautta. Kuusamossa olisi keväällä mahdollisuus juosta sata mailia (166 kilometriä). Se kuulostaa mainiolta.

Kiitos!

Vielä kerran, onnea kaikille Kolilla itsensä ylittäneille ja parhaansa yrittäneille. Vaarat tarjoavat aina elämyksen, matkaan katsomatta. Kiitos lukuisista tsempeistä matkan varrella, ne tekivät hyvää.

Lämmin kiitos perheelle, ystäville ja tuttaville. Juoksu on edelleen mieluisa harrastus ja uteliaisuus lajin parissa, se vain kasvaa. Kiitos jälleen La Sportiva Finland! Oli helppoa lähteä matkaan, kun ei tarvinnut miettiä varusteiden toimivuutta. Kiitos myös tiimille. Lopuksi syvä kumarrus kisan organisaation suuntaan, kun pääsimme nauttimaan hienosta viikonlopusta Kolilla.

Kirjoittaja Elina Virkkunen on Team La Sportiva Finlandin juoksija.